Monella moision herralla on tapana antaa rangaistun vielä suudella vitsakimppua ja kiittää herraa rangaistuksesta. Paroni Heidegg ei sitä tahdo. Hän vain varottaa rangaistuja muutamilla isällisillä sanoilla, että he nyt ottaisivat opikseen ja vasta karttaisivat tottelemattomuutta. Sitten hän kääntää heille selkänsä ja poistuu tallista. Hän on sillä välin saanut hyvän ruokahalun ja illallinen odottaa häntä. — —
Kun tallissa rangaistiin syynalaisia, tapahtui kartanon puistossakin jotakin.
Siellä on paronin kouluneiti neljäntoista vuotiaan tyttären ja kymmenen vuotisen pojan kanssa kävelyllä. Neiti Juliette Marchand on vasta muutaman päivän ollut moisiossa ja yleensä Virossa. Hän tuli sinne Pietarista. Hän on kotoisin ranskalaisesta Sweitsistä. Venäjällä oli hän asunut lähes vuoden.
Neiti Marchand johti juuri lasten huomiota syksyisen luonnon kauneuteen, osotti heille kuinka värikkään ihana oli metsä monen karvaisessa puvussaan, kuinka sen iloinen rauhallinen vaikutus oli virkistävä ihmishengelle. Mutta äkkiä kalpeni nuori ranskalainen neito, hän otti askeleita takaperin ja tarttui kuin apua etsien tytön ja pojan ympäriltä kiinni. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat sanomattoman säikähtyneinä kartanoon päin — sinne päin, josta juuri kuului ääni, joka pysäytti veren suonissa.
"Jumalani, mikä siellä on?" huusi hän vavisten.
Paronin lapset katsoivat toinen toisiinsa ja hymyilivät.
"Siellä joku murhataan! Jumalani — apuun, apuun!"
Ja neiti Marchand aikoi lähteä juoksemaan, vetäen lapsia mukaansa.
Pikku Kuno alkoi kovasti nauraa neidin hätää, mutta kuitenkin tallista kuuluvan melun tähden pisti sormet korviinsa. Ada von Heidegg sanoi kouluneitiä rauhottaen:
"Älkää pelätkö, eihän se ole mitään!"