Kun Mahtran miehet olivat poistuneet, toimitti Sepän emäntä kylällisten kiellosta huolimatta heille ruokaa pöytään, mutta isäntä puheli sillä välin vielä vierasten kanssa. Yhä keskusteltiin uudesta asetuksesta sekä talonpoikain huonosta toimeentulosta ja vihdoin miesten jo pöydässä istuessa tiedusteli emäntä perheellisiä kuulumisia. Kylämiesten hevosista oli renkipoika pitänyt huolta ja palvelustyttö laittoi kamarin lattialle vieraille olkivuoteen, peitteeksi pannen vanhoja takkeja ja turkkeja.
Talon sisustus oli samanlainen kuin senaikuisten talojen joka puolella. Vaikka Sepän Ants oli vähän paremmissa varoissa, niin ei hänen asunnostaan sitä juuri voinut huomata, sillä siinä ei ollut suurempia mukavuuksia ja kaunistuksia kuin ylimalkaan talonpoikain asunnoissa — vaan hänen toimeentulonsa näkyi ainoastaan paremmin täytetystä aitasta, paremmasta ja suuremmasta karjasta sekä huolellisemmin hoidetuista pelloista. Huoneillaan ja vaatteillaan ei senaikuinen Tallinnanmaan talonpoika vielä voinut ylvästellä; hyvä oli jos sai vatsansa paremmin ravituksi kuin köyhä, nälkiintynyt itsellinen, jos leipä oli vähemmin akanaista, jos silakat tynnyristä eivät niin pian loppuneet ja pyhäpäivinä oli lihapala pöydälle panna ainakin syksystä keväisiin asti.
Sepän talon tupa oli päivän aikana pimeä eli puolipimeä niinkuin kylän tuvat ainakin. Oveen oli tehty suuri aukko, sillä tuo kämmenen suuruinen, nokisella lasinkappaleella varustettu akkuna, joka kuin kipeä silmä oli tuvan peräseinässä, ei voinut täyttää akkunan eikä valontuojan tarvetta. Mutta tuosta suuresta oviaukosta pääsi savu ulos ja valo sisään. Sieltä hyppäsivät kanat, kissa ja koira sisään ja sikakin pisti usein totisen miettivän kärsänsä sen reunalle, sanoakseen perheelle omalla kielellään, 'hyvää huomenta'. Siitä aukosta tulevalla valolla tehtiin päivän aikana kaikki sisätyöt ja toimet, siellä tuvassa kehrättiin ja kartattiin villoja, kudottiin kankaita, höylättiin astialautoja eli kärrynlavoja, pantiin päivätyöläiselle evästä pussiin, suittiin päitä ja kirkkoon lähtiessä pukeuduttiin parempiin vaatteisiin. Etempänä tuvassa vallitsi hämärä, varsinkin uunin edessä nurkassa, jossa halkoja, hiilihankoa, luutaa ja pataa pidettiin, oli niin pimeä, että olisi voinut vaikka kaataa toisen ihmisen. Karsinassa oli päivätyöläisen seinään kiinnitetty yhden jalan varassa oleva vuodelava eli niin sanottu "postivankkuri", jonka alle oli laitettu kanahäkki. Talvisaikana torkkuivat siellä kanat ja kukko piti aamulla herättäjän virkaa; nyt se oli eläjistä tyhjä. Kehno niinkuin sänky itse oli sen sisusta: alustana pahnaiset olet, olkitukko päänalusena, jokapäiväinen takki sen päällä ja vanhat rikkinäiset turkit peitteenä.
Etupuolisella seinällä oli isännän ja emännän aviosänky melkein samalla tavalla sisustettuna, siinäkään ei olkien peitteenä ollut muuta kuin tappurainen hursti. Pari höyhenpatjaa ja punainen villainen peite antoivat vuoteelle kuitenkin miellyttävämmän näön. Palvelustytön makuupaikka oli tavallisesti penkillä taikka lattialla, lapset makasivat uunin edessä nurkassa. Pitkä valkoinen ruokapöytä kamarin puoleisella seinustalla, yksinkertaiset penkit ja rahit, pari rukkia vanhasta aurapuusta tehtyine istuimineen nurkassa, Peräseinällä moniaita työaseita: koururauta, näveri ja kirves. Riihenalusen[9] oven luona jalallinen vesisaavi, korennot, ja ämpärit.
Mutta koko huonetta ikäänkuin hallitsi määrättömän suuri tulisija, talon kunnianarvoinen kivikiuvas. Se täytti melkein puoli tupaa ja oli niin korkea, että uunille lämmittelemään piti nousta portaita myöten, kun talvipakkasella tuli työstä tai ajosta. Uunin sivuilla kulkivat rauhallisina ruskeat russakat ja sen raoissa pitivät sirkat kilpalaulajaisia. Se antoi lämmintä koko tuvalle, siinä keitettiin ja paistettiin ja siitä saatiin tuhkaa lipeäksi, jolla pesuja tehtiin, sillä saippua oli siihen aikaan liian kallista talonpojille — lipeää ja karttua käytettiin saippuan asemesta.
Lähellä uunia katon alla poikki tuvan olivat karstaiset orret, joilla syksyllä viljaa kuivattiin ja joilla talvella pidettiin märkiä rankoja ja halkoja.
Niin sanottu kamari oli talvella kylmä ja kostea, sillä kahden, kolmen jalan paksuinen uuninseinä, joka oli kamaria vasten ei voinut sitä lämmittää. Se ei ollut tarpeellistakaan, sillä kamarissa ei asunut kukaan. Siinä pidettiin kaikenlaisia ruokavaroja. Siellä oli laudoista kokoonkyhätty kaappi, jossa pidettiin maitoastioita, silakkapyttyä ja akanaisia leipiä. Kaapin pohjalla oli pari rukinrullaa ja sipulipussi. Kamarissa oli myös tuttu kaljatynnyri, joka ei puuttunut mistään talosta ja sen vieressä pitempi penkki, jonka päällä olivat ohra- ja ruisjauhosäkit. Toisessa nurkassa orrella oli vanhoja vaatteita ja moneen kertaan paikatut turkit. Siellä täällä joku tyhjä säkki, kokoonkääritty köysi, naulalaatikko ja yhtä toista tavaraa nurkassa.
Toisenlainen sisustus oli talon kodassa eli vierustassa. Siellä olivat kangaspuut, pärekuvot, kelkan jalakset, pari paininpuuta, kaksi nuoralla kiinni sidottua heinähankoa, auranpuut, ruostuneita sirppejä ja viikatteen teriä.
Sepän talon kamarin lakka oli varmaankin samanlainen kuin kaikissa muissakin taloissa. Se oli pimeä, kylpyvastat riippuivat parittain orrella, pari kolme haravan vartta lattialla, vanhat riihihousut roikkuivat harjaspuussa ja kanneton kirstu katon nurkan alla.
Syötyään tunsivat kylämiehet ja isäntä kovaa väsymystä ja uni alkoi painostaa. Päivätyöläinen ja lapset olivatkin jo vaipuneet vuoteilleen, palvelustyttö rupesi penkille pitkäkseen ja emäntä vei vieraat palava päre kädessä kamariin lepäämään. Kohta nukkui koko talonväki. Kova kuorsaaminen kuului joka nurkasta, kuorsaaminen, joka olisi pannut akkunanruudut tärisemään, jos niitä olisi ollut. Tätä ääntä säesti kaksi sirkkaa liedellä, jotka helskyttivät talonpojille niin tuttua unilaulua — laulua täynnä haikeaa, sydäntä liikuttavaa köyhyyden tunnelmaa.