"Ole vaiti!" vastasin naiselle. "Minä hankin sinulle oikeutta. En voi olla menemättä. Muutoin olen kuin hiiri loukussa. — — — Lähdetään nyt menemään!"
"Jyri, sinä olet oikein säikähtyneen näköinen", virkkoi kunnan vanhin toverilleni, johon varmaankin vaimoni pelko oli vaikuttanut.
"Älä pelkää, Jyri", koetin minä häntä rohkaista, "eihän sinulle tehdä mitään, ethän sinä ole päällekantaja. Mutta tule minun mukanani ja katso, kuinka minun käy. Sitten voit toisille kertoa, kuinka vaikeaa on käydä oikeutta, muuten eivät toisetkaan usko, mitä oikeuden käyminen merkitsee."
"Niin, itse kyllä tahtoisivat päästä vapaiksi naisten työstä, mutta pelkäsivät oikeuteen menemistä", virkkoi kunnan mies, Ants Altsepp nauraen.
Lähdimme sitten menemään. Vaimo jäi kotiin sydän täynnä ahdistusta.
Jyri ei puhunut koko matkalla mitään. Samassa hän virkkaa:
"Kas, tuolla paistaa jo Triigin moisio! Minun koko ruumiini vapisee."
"Eihän sinulla mitään hätää ole! Antsin puhe se vain jotakin vaikuttaa", lausui kunnan vanhin.
Kello oli puoli kymmenen, kun tulimme Triigin moisioon, jossa haagituomari oli. Kunnan mies vei kirjan sisälle. Kirjoittaja oli kysynyt, oliko Ants Veit paikalla. Mies oli sanonut, että on pihassa. — "Käske tulla sisälle!" — Kunnan vanhin kutsui minut huoneeseen.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi kirjoittaja juhlallisella äänellä.
"Ants Veit."