"Enhän minä niin hullu ole!" nauroi viimeinen. "Kun kaikki toiset työläisten naiset ovat vapaat, minkätähden minä sitten vaimoni työhön laittaisin! Jos heillä olisi oikeutta sitä vaatia, niin vaatisivathan kaikilta päivätöitä!" —
Näin kertoi Ants Veit helluntaipyhinä 19 p. toukokuuta Juurun kirkkomiehille. Mutta sen jälkeen tapahtui vielä jotakin. Antsin käsikirjoituksesta lisäämme tähän kertomuksen täydennykseksi vielä lopunkin.
"Nyt olivat kaikki työmiesten vaimot ja yksinäiset naiset vapautetut moision päivätöistä. Mutta ei ollut ainoata miestä, joka olisi minulle siitä hyvästä antanut kopekkaakaan rahaa taikka viinaryyppyä. Mutta vielä veikeämpää oli se, että toiset kaikki olivat vapaina, vaan minua koetettiin vielä orjuuttaa. Eukkoani en pannut enää päiviä tekemään. Kesä kului rauhallisesti. Syksyllä, Mihklin päivänä, kun perheennaisille annettiin moisiosta työtä, heitettiin meidänkin emännälle kolme naulaa pellavia: 'Siin'on, vie työläisen vaimolle pellavat kehrättäväksi! Mitä nuori ihminen työttömänä kotona istuu!'"
"Oi, kunnioitettavat saksat, en minä, vanha ihminen, näitä rupea kantamaan! Hän on nuori, tulkoot itse hakemaan!" Emäntä ei tuonut.
Viikko kului. Käsky tuli kotiin. "Tule moisioon käsityötä hakemaan!" Eukko aikoi lähteä, mutta minä en laskenut. Kului taas aikaa Mardi-päivään. Mardi-päivänä muuttivat saksat kaupunkiin asumaan. Minä tulin juuri työstä kotiin ja aloin hevosta riisua valjaista, kun kunnan vanhin ja tämän apumies ilmaantuivat meille. Minä kysyin, mitä he niin myöhään illalla meille tulivat, vai missä kävivät?
"Tulimme sinua viemään moisioon", virkkoi kunnan mies.
"Voi, voi, mitä pahaa minä olen tehnyt?"
"Emme me tiedä."
"Kuka kutsui moisioon?"
"Opman kutsuu, ja kädet käskettiin kiinni sitoa."