"Niin, haukkui minua pahanpäiväisesti, mutta vuokrasi minulle sittenkin toivotun paikan — minun isäni tähden, joka niinkuin hän sanoi, oli viisitoista vuotta ollut hänen leivässään."
Näin kuului tuo pieni, tosi tapaus.
17.
HERBERTIN IHANNE.
Neiti Adelheidin syntymäpäivän jälkeen vallitsi paroni Heideggin talossa hyvin raskas mieliala. Juliette Marchand tunsi olevansa paronittaren ja Adelheidin alentavan epäilyksen alaisena, joka teki hänen seurustelunsa heidän ja myös Herbertin kanssa hyvin kiusalliseksi. Paronitar ja Adelheid olivat pahoillaan Herbertin "merkillisestä" käytöksestä kouluneitiä kohtaan ja myöskin siitä kylmyydestä, jolla hän heitä kohteli. Nuoresta paronista taas tuntui, kuin olisi pahansuopa, kova käsi sinä yönä paljastanut hänen pyhimmät tunteensa.
Siitä asti, kun äiti kirjastohuoneessa oli Juliettea loukkaavilla sanoilla nuhdellut, tunsi Herbert olevansa pakotettu vaikenemaan. Hän ei sen perästä puolella sanallakaan viitannut siihen puheaineeseen, joka heiltä mainittuna iltana keskeytettiin. Mutta hänen tunteensa kaunista neitoa kohtaan eivät siltä olleet muuttuneet. Ei, vaan yhä selvemmin ja varmemmin huomasi Herbert, että hän todellakin oli mieltynyt tuohon vakavaan, henkevään ja siveellisesti niin korkealla kannalla olevaan naiseen. Hän oli todellakin mielestään löytänyt ihanteensa ja se häntä yhä enemmän innostutti. Hän eli monta viikkoa kuin ihanassa, huumaavassa unennäössä ja unohti silloin usein koko todellisuuden, unohti äidin ja isän, unohti kaikki vaikeudet ja esteet, jotka heidän puoleltaan voisivat kohdata, jos unelmista kerran piti tosi tulla.
Neiti Marchand pysyttelikin hänestä syrjässä entistä enemmän. Hän koetti olla kuin ei olisi muistanutkaan Herbertin tunteiden purkausta tai kuin ei olisi hän sitä puhetta oikein ymmärtänyt. Kohteliaasti, mutta kylmästi vastasi hän Herbertin puhutteluun ruokapöydässä tai muualla, jossa he tapasivat toisensa, ja hän näytti välttävän heidän kahdenkeskistä yhdessäoloaan. Hän ei tahtonut rahtuakaan antaa, varsinkaan paronittarelle ja Adelheidille aihetta siihen luuloon, että heidän välillään mitään erinomaista olisi.
Nämä eivät todellakaan voineet heissä mitään sellaista huomata, mutta sittekin oli heissä vanhaa epäluuloa; he päättivät päin vastoin, että tuo ranskalainen "mamseli" oli taitava näyttelijä, joka hyvästi osasi peittää salaisia aikeitaan. Sillä kun köyhällä kouluneidillä oli rikas paroni voitettavana, niin täytyi hänen tietysti käyttää kaikkia keinoja. — — —
Äidin ja tyttären epäluulo sai uutta aihetta siitä, että Herbert niin huonosti osasi salata tunteitaan. Vaikka ei hän mitään virkkanutkaan, niin puhuivat sitä enemmän hänen silmänsä, jotka niin usein kiintyivät ihastuneina ja ikävöivinä kouluneidin kalpeisiin kasvoihin.
Paronitar ei ollut puhunut mitään siitä, mitä hän pidoissa oli nähnyt. Hän oli päättänyt pitää tarkemmin silmällä poikaansa ja neiti Marchandia ja sitten ratkaisevalla hetkellä keksiä jonkun esteen. Mutta Julietten käytös ei antanut siihen aihetta. Herbert muuttui kuitenkin joka päivä niin, ettei äiti voinut kauvemmin kestää huoltaan, vaan päätti saada selvää asiasta. Hän rupesi eräänä päivänä puhumaan pojan kanssa kahden kesken.