"Tahdotko sinä, lapseni, olla suora minulle?" hän kysyi.
"Enkö minä aina ole ollut suora sinua kohtaan, äiti?" vastasi nuori paroni, suudellen äidin kättä.
"Luulen, että sinä viimeisinä aikoina salaat minulta jotakin, ja se minua loukkaa", alkoi paronitar. "Vastaa minulle, Herbert, onko sinun ja neiti Marchandin välillä salaista ystävyyttä?"
Herbertin kulmat menivät ryppyyn. Hän vilkasi äkkiä äitiin.
"Salaista ystävyyttä?" kertoi hän. "Minun ystävyyteni neiti Marchandia kohtaan ei ole salainen, se on julkinen. En ole sitä keltään tahtonut salata. Ja olen pahoillani siitä, että neiti Marchand minun ystävyyttäni viime aikoina karttaa, kuin olisi se joku vääryys. Mutta minä myös tiedän, mistä se tulee!"
Pojan viimeisissä sanoissa oli viittaus, jonka äiti hyvin ymmärsi.
"Sinun vastauksesi ei mielestäni ole aivan suora", virkkoi rouva von Heidegg. "Minä en tarkottanut tavallista ystävyyttä, vaan tahtoisin saada tietää, tunnetko sinä neiti Marchandia kohtaan jotakin enemmän kuin ystävyyttä, jota kyllä sinun ja hänen välillään vallitsevain olojen tähden, oikeastaan voisi nimittää sala- tai epäystävyydeksi."
"Minkälaiset olot sitten neiti Marchandin ja minun välilläni ovat?" kysyi Herbert.
"No, sen sinun kyllä itsekin pitäisi tietää! Minä luulen sinun kyllä ymmärtävän, että neiti Marchand ei milloinkaan voi kohota nykyistä asemaansa suurempaan arvoon, hän on nyt palvelus ihminen, joka vähästä palkasta opettaa sisartasi ja veljiäsi. Paroni Herbert Heideggistä voimme, meidän seurapiirimme ja minäkin toivoa, ettei hän milloinkaan unohda omaa säätyään ja miehistä kunniaansa."
"Neiti Marchandin palkan edestä palveleminen tulee siitä, äiti, ettei hänen isänsä ole niin rikas kuin minun, jos minun isäni olisi köyhä, pitäisi minunkin palvella. Rikkaus tulee sattumalta, sen suo kohtalo, johon meillä useinkaan ei ole mitään ansiota. Ja minä luulen, ettei palveleminen ja työnteko ole millekään säädylle häpeäksi. Minäkin teen työtä, äiti."