"Sinä teet itsellesi työtä, poikani, sinä et rahan edestä palvele toista", vastasi rouva terävästi. "Mutta olkoon! Minä huomaan sinun puheestasi jotakin, joka tuottaa minulle todellista murhetta. Tuntuu, kuin olisit sinä jo sitäkin ajatellut, että neiti Marchand olisi kelvollinen meidän moision tulevaksi emännäksi. Vai erehdynkö? Ja jos minun pitää uskoa sinun puhettasi, niin olet tullut siihen vakaumukseen, että hän kyllä kelpaisi!" lisäsi rouva pilkallisesti naurahtaen.
Herbert nosti päätään.
"Ei, äiti, niin pitkälle en ole vielä tulevaisuuden tuumissani ehtinyt — sen voin sinulle suoraan sanoa!"
"Jumalan kiitos! Minä pelkäsin, että sinä jo niin pitkällä olisit. Siis eivät nuo ystävälliset tunteet tuota ihmistä kohtaan ole sinua vielä saattaneet mihinkään kevytmielisiin toiveisiin tai päätöksiin."
Herbert pyyhkäsi hienolla, valkealla kädellään ruskeita hiuksiaan otsalta.
"Minä tahdon sinulle puhua ihan suoraan", virkkoi hän sitten katsoen alas. "Minä luulen, että tuo hyväsydäminen, sivistynyt ja henkevä neito voisi tehdä minut onnelliseksi, jos hän minua rakastaisi."
Paronitar näytti hämmästyneeltä. Hän kiinnitti ylpeän, kylmän katseensa läpitunkevasti pojan kauniisiin, miehekkäisiin kasvoihin. Ja ojensi oikean kätensä ikäänkuin vastustaen sellaisia tuumia.
"Herbert", vastasi hän pitkän aikaa ääneti oltuaan, "ei ole kaunista, että sinä minun kanssani lasket leikkiä sellaisista asioista."
"En minä laske leikkiä, äiti", vastasi Herbert. "Se on minun puoleltani täyttä totta. Mutta koska en aijo olla kevytmielinen, tahdon vielä tarkasti punnita mielipiteitäni ja tunteitani ja päätöksen teen vasta sitten, kun olen tullut selville asiasta."
"Sinä rakastat neiti Marchandia — luulet häntä rakastavasi?"