"Silloin tulisin sinun ja isän luo ja pyytäisin teidän suostumustanne — neiti Marchandin ja minun avioliittooni."
"Mutta tiedäthän sinä, että et saisi meidän suostumustamme — et milloinkaan!"
"Miksi en, äiti?" vastasi Herbert hyvin rauhallisena. "Tehän minua rakastatte ja toivotte minun tulevan onnelliseksi."
"Sinä näet unta, poikani! Tuo nainenhan ei ole ensinkään sinun vertaisesi! Ei hän siis voi tuottaa sinulle onnea!"
"Ei minun vertaiseni? Sitä en ymmärrä! Jos neiti Marchand on köyhä, niin olen minä rikas. Minä luulen, ettei Herbert Heideggin tarvitse rikasta vaimoa etsiä niinkuin joku velkaantunut luutnantti."
"Mutta tuon ihmisen sääty!"
"Hänen säätynsä? Neiti Marchand on aatelissäätyä niinkuin minäkin, sen lisäksi vielä hyvää, vanhaa, ranskalaista aatelissäätyä. Minä luulin sinun sen tietävän, äiti? Jos neiti Marchandin isä Sweitsin tasavallan alamaisena ei enää pidä väliä aatelisnimestään, niin se johtuu hänen valtiollisista mielipiteistään, joka ei kuulu minuun eikä muuta asiaa." Rouva von Heidegg alkoi astua kädet ristissä edes takaisin huonetta. Hänen hämmästyneille kasvoilleen oli noussut punaisia vihan täpliä.
"Minä huomaan, että nyt ovat viimeiset ajat käsissä", virkkoi hän purren sinertäviä huuliaan ja hänen matala, ahdas rintansa nousi ja laski. "Sen olisi jo aikoja pitänyt tapahtua jo aikoja!"
"Johan neiti Marchand on sanonut itsensä irti Juhannukseksi", huomautti Herbert nousten ylös. "Tuollainen äkkinäinen pois ajaminen herättäisi vain ikävää huomiota koko seurapiirissämme eikä sillä voitaisi estää sitä, joka jo on tapahtunut. Rauhotu siis, rakas äiti! Minä voin vakuuttaa sinulle, että neiti Marchand voi olla minulle yhtä vaarallinen, vaikka hän olisi etäämmälläkin. Hän ei todellakaan tee mitään minua mielitelläkseen, eikä anna minulle vähintäkään toivoa. Hän on niinkuin jo sanoin sinulle ja niinkuin sinä joka päivä itse näet, minua vasten kylmä ja umpimielinen kuin marmorikuva."
"Mutta jotakin olisi kuitenkin tehtävä!" huudahti äiti miltei tajuttomana.