"Minkätähden olisi jotakin tehtävä?" nauroi Herbert.
"Sinua ei vielä uhkaa mikään hätä eikä minuakaan. Minä sanoin sinulle, armas äiti, että tahdon vielä vakavasti ja miehekkäästi punnita tunteitani neiti Marchandia kohtaan. Jos huomaan, että ne perustuvat ainoastaan pintapuolisiin unelmiin ja tuon neidon erikoiseen kauneuteen ja mielevyyteen niin pian olen itsekin vapautunut rakkauden pauloista. Ja ennen kaikkea on sekin vielä huomioon otettava, voiko neiti Marchand vastata tunteisiini. Minä vapisen sitä ajatusta, mutta kaikki on mahdollista, ja silloin on minun pakko erota hänestä. Sentähden, äiti, antakaamme asian käydä omaa rataansa — väkivallalla ei tässä mitään saada aikaan."
Paronittaren silmiin oli noussut kyyneleitä; oliko siihen syynä viha vai suru, on vaikea arvata.
"Herbert, armas, kallis lapseni, mikä sanomaton onnettomuus meitä uhkaa!" huusi hän asettaen molemmat kätensä pojan olalle. "Koeta päästä vapaaksi tuosta onnettomasta tunteesta, koeta vapautua — ja sinä lahjotat minulle elämäni takaisin. Usko minua, poikani, tuo vieras ihminen ei voi sinulle tuottaa onnea! Minun äidillinen sydämmeni sen tuntee. Ensi hetkestä asti, kun hän meidän kattomme alla oli, tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ikäänkuin olisin aavistanut pahaa. Herbert, minä vannotan sinua, koeta kaikin voiminesi taistella tunteitasi vastaan, ja ajattele aina sitä, että me sinun vanhempasi emme milloinkaan voisi sinulle anteeksi antaa, jos saattaisit meidät koko seurapiirimme halveksimisen alaiseksi. Ole ymmärtäväinen kallis, kallis lapseni!"
Tuo oli ensimmäinen tumma pilvi, jonka Herbert huomasi siintävällä onnensa taivaalla. Hän olisi jo aikoja voinut sen huomata, ainakin sen selvästi mielessään kuvailla, sillä hän tunsi vanhempansa ja seurapiirin, joka häntä lapsuudesta asti oli ympäröinyt; mutta hän oli antanut rakkauden toiveiden pettää itseänsä, oli asettunut runolliseen mielikuvitusmaailmaan, jossa hän näki vain päivänpaistetta. Jonakuna järkevämpänä hetkenä oli hänen mieleensä kyllä johtunut, että hän ehkä saisi taistella vastuksia vastaan, mutta hän luotti omiin voimiinsa ja rohkeuteensa ja luuli helposti voittavansa esteet, eikä ruvennut asiaa huolehtimaan.
Herbert lohdutti ja rauhotti äitiä niin hyvin kuin taisi ja erosi hänestä toivoen, että äidinrakkaus vihdoinkin huomaa sen mahdolliseksi, mikä nyt näyttää mahdottomalta. Mutta paronitar kiirehti puolisolleen helpottamaan sydäntään. Jopa tuntia myöhemmin paronikin otti pojan tutkinnon alaiseksi.
Hän ryhtyi asiaan aivan toisella tavalla. Hämmästykselle ja
mielipahalle ei tämä järkevä, jäykkä ja voimakas mies antanut sijaa.
Hän puhui pojan kanssa hetken aikaa kaikenlaisista syrjäseikoista.
Vihdoin hän kääntyi asiaan.
"Jaa niin — mitä minun sinulta vielä piti kysyä", puhui hän rauhallisella, keveällä tavalla, "äitisi pelkää, että sinä liian paljon olet kiinnittänyt katseesi neiti Marchandiin — — —."
"Hän miellyttää minua suuresti."
"No niin, onhan hän koko lailla miellyttävä, voithan kyllä huviksesi häntä katsella, voithan hänelle lausua joitakin kohteliaisuuksia, hänen kanssaan leikkiä laskea — olethan nuori ja elonhaluinen poika — mutta jos en erehdy, niin pelkää äitisi, että siitä voisi syntyä tyhmyyksiä."