"Mitä sinä tyhmyyksiksi nimität, isä?"
"Tyhmyydeksi sanon sitä, kun ihminen tyhjää ajanvietettä, tavallista leikkiä alkaa pitää täytenä totena. Sitä en minä nuorena ollessani tehnyt."
"Mutta jos leikki ei olekaan leikkiä."
"Mitä tyhjää, poikani! Nuorta reipasta poikaa miellyttää avarassa maailmassa monikin sievä ulkomuoto — tänään yksi, huomenna toinen, ylihuomenna kolmas ja neljäs. Mutta mieltymys ei ole aina pääasia. Pääasia on, kenen nuo sievät kasvot ovat, jotka miellyttävät. Viisas nuori mies, joka välittää itsestään, tekee siinä erotuksen. Kaunista kättä voi puristaa, kauniita huulia joskus suudellakin, mutta sitten pitää päättää, harkita ja — kääntyä takaisin, jos tekee mieli astua harhapoluille."
"Mutta jos ei se saattaisi harhateille?" Paroni Heidegg kiinnitti kylmät, läpitunkevat katseensa vakavammasti poikaan.
"Mitä sinä sillä tarkotat?"
"Minä tarkotan", vastasi Herbert, "että minun tunteeni neiti Marchandia kohtaan ei perustu pelkkään ajanviettoon ja leikinlaskuun, vaan että ne voisivat tuottaa minulle onnea. En luule olevani harhateillä, jos olen päättänyt tarkasti punnita asiaa."
"Pidät siis mahdollisena, että kerran voisit pyytää tuota neitoa omaksesi?"
"Pidän kyllä, isä."
Vanha paroni alkoi nauraa, ja tuon naurun piti olla pilkallista, mutta se muuttui nuhtelevaksi urinaksi, kun hän silmäili pojan totisia kasvoja.