"Herbert", virkkoi hän äänellä, joka kumisi kuin olisi jostakin kaukaa kuulunut. "Sinä tiedät, että minä ymmärrän leikin, jopa pitkällekin menevän leikin, ja tiedät että olen sinulle jo monen nuoruuden tempun anteeksi antanut, että pyyhkäsen kädelläni silloinkin, kun joku toinen isä vihasta väriseisi. Mutta minä neuvon sinua, ettet liian paljon koettelisi minun hyvää luontoani. Minä varotan sinua, Herbert."
Nuoren miehen kasvot olivat vaalenneet. Hänen kätensä, joka leikitteli kellonvitjoilla, värisi hiukan.
"Isä", virkkoi hän hetken ääneti oltuaan, "pysyisitkö päätöksessäsi, jos varmasti tietäisit, että sillä vahingoittaisit minun elämäni onnea?"
"Tiedätkö", vastasi vanha paroni ankarasti, "minä luulen ettei ihmisen onni ole yhden ainoan ihmisen varassa — ei ainakaan sinun onnesi ole tuon neidon varassa. Tuo on tunteellisuutta, joka pian katoaa, nimittäin, jos itse miehekkäästi koetat sitä voittaa. Minä toivon että sinä tahdot koettaa."
"Voi olla, mutta mitä, jos asia sittenkin olisi niin kuin nyt luulen?"
"Silloin kysyn sinulta: voitko sinä elättää vaimoasi ja itseäsi?"
Herbert katseli silmät suurina isää: hän ymmärsi tuon uhkauksen. Mutta kun hän ei siihen vastannut mitään, viittasi isä kädellään, että hän sai lähteä. Häntä oli varotettu — tuntuvasti varotettu!
Nyt alkoi Herbertille kova taistelu itsensä kanssa, taistelu, joka kesti yöt, päivät, ja vei työhalun ja unen. Nyt hän ei saanut heittäytyä tunteisiinsa, vaan hänen piti myöskin ruveta kuulemaan järjen varottavaa ääntä. Ja kun tuo ääni oli ristiriidassa hänen tunteittensa kanssa, niin kasvoi hänen tuskansa päivä päivältä. Isä oli uhannut jättää hänet varattomaksi ja hän tiesi, että tuo mies piti sanansa. Mutta mitä piti hänen alkaa tyhjin käsin? Hakea toiselta palveluspaikkaa. Hän, rikkaan paroni Heideggin poika? Kuinka surullinen tulevaisuus! Ja sitten vielä vanhempain, sisarten ja veljien, jopa koko seurapiirin vaino ja ylenkatse! Nuo kaikki olivat seikkoja, jotka olisivat tulisimman rakastajankin panneet punnitsemaan, mitä hänen rakkautensa maksoi. Hänen piti kaiken tuon vahingon korvaukseksi saada jotakin täysin arvokasta.
Hetkiä oli, jolloin hän alkoi epäillä, oliko hänellä oikeutta tehdä väkivaltaa omalle perheelleen ja itselleen. Mutta kun hän jälleen näki rakastetun kauniit, totiset kasvot ja kuuli hänen äänensä kellonkuminan, niin katosivat kerrassaan kaikki uhkaavat epäilykset, silloin hän jälleen tunsi itsensä varmaksi, voimakkaaksi ja rohkeaksi taistelemaan tuon naisen puolesta, hänen tähtensä ilolla uhrautumaan ja tekemään työtä toisenkin palveluksessa, saadakseen hänen kanssaan yhdessä elää. Huomasiko Juliette mitään hänen tunteistaan ja taisteluistaan? Sitä hän ei tiennyt. Toisinaan hänestä tuntui kuin olisi neidon silmä erityisen lämpimänä kiintynyt häneen, kuin olisi äkkinäinen puna noussut hänen poskilleen, kun Herbert odottamatta hänet tapasi ja kuin olisi hänen äänessään kuulunut heikko värinä, kun Herbert jollakin myötätuntoisella sanalla koetti alottaa hänen kanssaan keskustelua. Mutta tuo kaikki saattoi olla luuloa taikka pelkkää toivoa. Sillä sitten tuli taas Herbertin mieleen hänen kylmä, arka ja syrjässä pysyvä olentonsa ja katkeruudella hän ajatteli, että hänen koko taistelunsa saattoikin olla turha, että hänen tuulentupansa eivät koskaan toteutuisi.
Vihdoin hän ei enää kestänyt tuota epätietoisuutta. Hän päätti päästä varmuuteen.