Ennen pitkää tapasikin hän Julietten yksinään puutarhassa. Eräänä iltapäivänä oli tämä mennyt sinne kukoistavien omena-, päärynä-, sireeni- ja akaasiapuiden varjoon. Hän istui puutarhan takimmaisessa nurkassa pienessä lehtimajassa kirja kädessä, ja leikkivien lasten äänet kaikuivat etäämmällä.
Juliette katsoi ylös kirjasta vasta sitten, kun näki Herbertin varjon lankeavan kirjan valkeille lehdille. Nähdessään nuoren paronin jäi hän kysyvänä katsomaan tulijaa.
"Häiritsenkö?" kysyi Herbert.
"Ei, mutta —"
"Mutta?" toisti Herbert hymyillen. "Tuo mutta ehkä merkitsee, että te ette toivo minun tänne tuloani."
"Suoraan sanoen — en", vastasi neiti avomielisellä tavallaan.
"Miksi ette, jos uskallan kysyä?" tiedusteli Herbert Heidegg melkein hämmästyen.
"Minun täytyy ihmetellä teidän kysymystänne, herra paroni", virkkoi neiti totisena. "Minä en tahtoisi enää antaa aihetta epäluuloon, että tahdon teitä houkutella luokseni. Ja jos te tahtoisitte minua varjella tuosta aiheettomasta epäluulosta, niin ette lähestyisi minua ollessani yksin."
Huolimatta tuosta vastustuksesta asettui Herbert istumaan vastapäätä
Juliettea puolapuiselle tuolille.
"Sallikaa, neiti Marchand, että minä vastaan tuosta onnettomuudesta, niinkuin kerran ennenkin olen tehnyt ja vielä suokaa anteeksi rohkeuteni, jos en anna ajaa itseäni pois. Olen jo aikoja koettanut saada tilaisuutta puhua kanssanne kahden kesken, ja kun se nyt vihdoinkin on onnistunut, niin olkaa myötätuntoinen minulle, älkääkä enää koettako paeta."