Hän puhui puoleksi leikillä, puoleksi rukoillen, ja hänen silmissään oli niin ihmeellinen loiste, että Juliette jäi istumaan vaikka varovasti.
"Puhukaa, herra paroni!"
"Niin, jos se olisi niin helppoa", nauroi Herbert ja tunsi kuinka veri nousi hänen poskiinsa. "Minä en ole arka mies, mutta kun te katselette minua vakavilla, nuhtelevilla silmillänne, niin tuntuu minusta kuin tapaisitte minut jossakin pahanteossa ja sanat jäävät kurkkuuni. — — — Minä tahtoisin kysyä teiltä jotakin, neiti Marchand. Lupaatteko olla aivan suora, ei jättää mitään sanomatta, ei millään ehdolla poiketa sivuasioihin?"
"Minulla on tapana aina vastata suoraan, herra paroni."
"Hyvä. Muistatteko vielä meidän keskusteluamme kirjastossa sisareni syntymäpäivänä?"
"Muistan. Te puhuitte ihanteista, joita mielikuvituksemme vähitellen voi luoda yksityisten henkilöiden erikoisista ominaisuuksista, kunnes erikoispiirteistä syntyy täydellinen kokonaisuus."
"Niin. Ja minä kerroin teille, että olin löytänyt ihanteeni toteutuneena todellisessa henkilössä. Silloin ajattelin teitä, neiti Marchand."
"Siihen en minä ymmärrä mitään sanoa."
"Mutta minä kysyn teiltä vielä jotakin. Onko terävä silmänne minun olennossani huomannut jotakin, joka antaisi teille aihetta erikoisiin arveluihin?"
"Olen", vastasi Juliette vakavasti. "Jos en ole erehtynyt, koetatte te osottaa kohtaani tunteita, joita voin nimittää lämpimäksi ystävyydeksi, kun en tiedä toistakaan nimeä."