"Ehkä löydätte sittenkin toisen nimen?" virkkoi Herbert rukoilevasti ja ojensi kätensä kuin olisi tahtonut tarttua neidon hienoon, valkeaan käteen, mutta jonka tämä väisti pois.
"Ei, minä en löydä toista nimeä", lausui Juliette. "Enkä tahtoisikaan toista nimeä löytää."
"Te ette tahtoisi?"
"En."
"Juliette!"
"Kuinka?"
"Neiti Marchand — suokaa anteeksi", korjasi Herbert. "Minua murehduttaa teidän vastauksenne. Sallitteko minun sanoa, kuinka minä nimitän lämmintä ystävyyttäni teitä kohtaan?"
"Olkaa hyvä!"
"Minä nimitän sitä palavaksi rakkaudeksi, Juliette! Se on tunteitteni ainoa ja oikea nimi!"
Heidän yläpuolellaan, lehtimajan viheriällä katolla viserteli iloisesti rohkea lintu ja nousi sitten pyristen lentoon. Julietten sysimustiin hiuksiin oli keinuvilta lehdiltä pudonnut punertavan keltainen lehtimato, joka siellä hitaasti ryömi kuin vierevä veripisara. Nuorten, vaalean vihreiden lehtien läpi tunkeutuva valo muuttui heikoksi vihreäksi hohteeksi, joka antoi Julietten heleän valkealle näölle melkein kivuloisen muodon, josta hänen suuret mustat silmänsä sitä häikäisevämmällä loistolla esiintyivät.