"Herra paroni", vastasi neito hetken ääneti oltuaan aivan tyynenä. "Minä en tahdo ruveta teidän kanssanne väittelemään siitä, kuinka oikean nimen te tunteillenne annatte. Minä uskon, että olette puhunut täyttä totta, sillä teistä en voi luulla, että te minun kanssani tahdotte leikitellä kevätrakkautta, joka yksitoikkoiseen maaelämään tuottaisi hieman hauskuutta. Mutta minä tiedän myös, että ihminen helpoimmin erehtyy tunteiden alalla, että hän siinä pian kadottaa arvostelukykynsä. Te ette ole ensimmäinen, joka minulle puhutte sellaisista asioista, ja ne, jotka niin ovat tehneet, ovat sen pian unohtaneet, kun perästäpäin huomasivat erehtyneensä."
"Minä en erehdy, Juliette", sopersi Herbert niin lujasti kuin olisi tahtonut koko henkensä liittää siihen vakuutukseen. "Minä olen tutkinut, koetellut ja koettanut järkevästi arvostella tunteitani — mutta niissä ei ole sisältö eikä väri muuttunut. Minun rakkauteni teitä kohtaan on oikea ja puhdas."
"Te ette antanut minun puhua loppuun", vastasi Juliette totisena. "Minä sanoin, etten tahtonut väitellä siitä, minkä nimen te tunteillenne annatte. Mutta tahtoisin vielä lisätä, että teidän pitäisi koettaa vapautua noista tunteista, ne suotta häiritsevät teidän mielenrauhaanne."
"Suotta?" toisti Herbert, ja hänen silmissään kuvastui masentava hämmästys. "Teidän sydämmenne ei ole enää vapaa?"
"Se on vapaa."
"Te olette kuitenkin lujasti päättänyt, että te ette milloinkaan voisi minun tunteisiini suostua?"
"Sellaista päätöstä en suinkaan ole tehnyt. Se olisi liian äkkipikainen päätös. Luulen päin vastoin, että toisissa oloissa alkaisin vakavasti miettiä sanojanne, sillä te miellytätte minua."
"Toisissa oloissa? Minkälaisissa?"
"Herra paroni, tarkotatteko sanoillanne, että todellakin tahtoisitte saada minut vaimoksenne?"
"Mitäs sitten muuta, Juliette?"