"Silloin täytyy teidän tuntea ne olot, jotka meidät erottavat!"
"Minä tunnen ne, mutta minä tahdon taistella niitä vastaan ja jos te minua rakastaisitte, niin voittaisin ne."
"Se on epätietoista, paroni Heidegg! Minä katselen noita asioita järkevämmin kuin te, sillä olen ylipäätään kovin järkevä ihminen. Olen jo kylläkin kauvan kulkenut yksinäni ympäri maailmaa, olen siis oppinut itsenäisesti ajattelemaan ja perinpohjin tutkimaan oloja, joissa elän. Yksinäinen, turvaton nainen, kehittyy lujemmaksi kuin moni mies. Minä siis luulen, että teidän taistelunne niitä oloja vastaan, jotka meitä erottavat, tuntuisi teistä liian kovalta, ja päättyisi lopultakin häviöön. Taikka voitto, jonka te vihdoinkin voisitte saada, ei olisi teille eikä minulle toivottava, ei olisi voitettavan asian arvoinen. Ennen kaikkea tahtoisin teiltä kysyä: onko tuo taistelu yleensä tarpeellinen?"
"Se on tarpeellinen, jos ilman sitä en voi teitä omakseni saada!" vastasi Herbert.
"Ja tuon omistamisen pidätte niin välttämättömän tarpeellisena?"
"Niin, sillä siitä riippuu elämäni onni."
"Teidän ei pitäisi sitä noin varmasti vakuuttaa, paroni Heidegg", virkkoi Juliette lempeästi. "Sellaisesta elämän onnesta, joka riippuu yhdestä ainoasta ihmisestä, luemme vain kirjoista, mutta sellaista tosi elämässä tapaamme harvoin. Luulen, että te ette ole erilainen kuin yleensä ihmiset. Ei paroni, te olette nuori, elinvoimainen, terve ja reipas mies, koko maailma on teillä vielä täydessä kauneudessaan ja suuruudessaan monta vuotta avoinna. — — Te löydätte epäilemättä siellä vielä monta naista, joiden kauniista silmistä säteilee teitä vastaan elämänne onni — odottakaa vaan! — — — Eivätkö minun järkevät sanani jo ala teihin vaikuttaa?" lisäsi Juliette hymyillen.
Herbert pudisti kiivaasti kaunista, miehekästä päätään.
"Ei", vastasi hän, "vaan teidän sananne loukkaavat minua, ne koskevat minuun. Minun täytyy surukseni niistä huomata, ettei teillä ole hellempiä tunteita minua kohtaan."
Neiti Marchand katseli mietteissään lehtimajan aukosta sinistä taivasta, jolla valkeat pilvet kuin joutsenet hiljakseen kiitivät etelään päin. Jälleen viserteli lintu väriseväin lehtien välissä; kaksi pääskystä, jotka ajoivat toisiaan takaa, koskettivat siivillään lehtimajan edessä maanpintaa ja suristen lensivät suuret ruskeat kuoriaiset puusta puuhun, törmäten siellä täällä äkkiä jotakin runkoa vastaan.