Juliette ajatteli, ennenkun hän vastasi. Eikö hänen rinnassaan väreillyt tunteita tuota nuorta, kaunista, kohteliasta, miellyttävää miestä kohtaan? Miksi ei? Olihan Juliette Marchand nainen niinkuin joku toinen; hän kyllä huomasi tuon miehen puoleensa vetävän olennon, hän saattoi antaa arvoa nuoren herran lahjoille ja henkisille ominaisuuksille, ja hänen hellä, myötätuntoinen sydämmensä ei ollut tuolle kaikelle välinpitämätön. Mutta silloin johtuu hänen mieleensä miehen ympäristö ja kylmä väre pudistuttaa hänen ruumistaan. Ei, ei, ei huutaa varottava ääni hänen povessaan — karkota kaikki houkutukset, sinun onnesi ei kukoista täällä. — — —
"Armas ystävä", vastasi Juliette Marchand, ja katseli pitkään ja lempeästi nuorta paronia silmiin. "Johan sanoin, että suotuisimmissa oloissa varmaankaan en olisi välinpitämätön teidän tunteillenne. Tunnen, että meistä voisi tulla hyvin, hyvin hyvät toverit. Mutta tuo tunne ei ole minussa vielä ensinkään kehittynyt, sillä en ole mitään tehnyt sitä edistääkseni — enkä nytkään aijo sitä ruveta kehittämään. Olen tähän asti tukehduttanut tuota tunnetta, koittanut sen kokonaan voittaa ja sen tulen vastakin tekemään."
"Mutta, Jumalan tähden, miksikä niin?" huudahti nuori paroni melkein kiivaasti.
"Senhän olen jo sanonut! Te ette milloinkaan muista, että olen kehittynyt ja järkevä ihminen. Minä aavistan onnettomuutta, vaaraa, jos olisin teitä vastaan toisenlainen kuin olen. Minä en luota sellaiseen rakkauteen, joka olisi niin täydellinen, että se voisi kärsiä ja unohtaa elinkautisen onnettomuuden ja tuollainen onnettomuus minun luullakseni uhkaisi meitä, jos yhtyisimme."
"Mihin te luulonne perustatte?"
"Eikös se teille itsellenne ole selvä, ajatelkaa vain vanhempianne —."
"Heidät luulen kyllä voittavani, he rakastavat minua."
"Ja jos he teille antaisivatkin anteeksi — niin minulle eivät milloinkaan —. Johan teidän äitinne minua nyt vihaa; meidän ja heidän rauhansa olisi ainaiseksi rikkoutunut, ja mitä olisi sellainen elämä kummallekaan? Samanlaisia ovat kaikki teidän lähemmät ja kaukaisemmat omaisenne — teidän sisarenne on suorastaan minun viholliseni — ja vihdoin on teidän koko seurapiirinne —."
"Te, Juliette, voittaisitte pian kaikkein sydämmet — se on aivan varma!" huusi Herbert kiihkeästi. "Ja jos te olisitte minun vaimoni, minun nimeni olisi teidän, te olisitte minun suojelukseni alainen, niin ei pahinkaan vihamies uskaltaisi teitä loukata."
"Mutta huomauttaa tahdon teille, että minulla myös on toiveita ja vaatimuksia. Seurapiiri, jossa minun pitää elää, jonka kanssa tulen olemaan yhdessä, pitää yleensä olla vähänkin minun mieleni mukainen. Minun täytyy tunnustaa — teidän seurapiirinne on minulle vieras ja tulee vieraana pysymään. Me emme ymmärrä toisiamme. Meidän välillämme ei ole mitään, joka meitä yhdistäisi ja puoleensa vetäisi. Ja minä pelkään, ettemme mekään kaikissa asioissa toisiamme ymmärtäisi, sillä tehän ajattelette ja tunnette niinkuin teidän seurapiirinne. Joka taholla, mihin vain silmäni luon, on kuin näkisin suurilla kirjaimilla piirretyt sanat 'ei, ei'."