"Kuinka synkästi te kaikkia kuvailette!" huokasi Herbert katkerasti.
"En synkästi, vaan luonnollisesti, ystäväni. Mutta te näette vain valoisaa, synkille puolille ummistatte silmänne. Taistelu teidän isäänne ja äitiänne vastaan tekisi teidän ja minun elämäni ristiriitaiseksi ja samassa myös heidän elämänsä. Ja siihenhän, armas ystävä, ei meillä ole pakkoa — se olisi rikos itseämme ja toisia vastaan."
"Minä voin erottaa itseni kaikesta, mikä minut yhdistää heihin ja heidän seurapiiriinsä, ja me muutamme sinne, jossa te tunnette olevanne kotona!" huusi Herbert Heidegg, sillä jota kauvemmin hän istui tuon neidon läheisyydessä, sitä enemmän hän joutui hänen salaperäisen vaikutuksensa alaiseksi.
Juliette liikutti myötätuntoisesti päätään.
"Kuinka helppoa on lausua tuollaisia suuremmoisia sanoja — kuinka vaikeaa on niitä toteuttaa — kuinka vaikeaa on tahallista, omistettua onnettomuutta kärsiä! Poistakaa tuollaiset haaveilut, ystäväni! Lainatkaa minulta vähän tervettä järkeä ja ajatelkaa vielä kerran perin pohjin asiaa. Minä tiedän varmasti, että te pian tulette samanlaiseen johtopäätökseen, että te sitten kiitollisena puristatte kättäni hyvistä neuvoista. Heittäkää mielikuvanne, ja me eroamme jonkun viikon perästä hyvinä ystävinä, joista jää kaunis, armas muisto jälelle."
Lehtimajan lähellä näkyi nyt Lustigin lyhyt, nöyrä olento. Hänellä oli tuoreita kasveja kädessä, joiden juuria ja nuppuja hän tutki kiiltävien silmälasiensa läpi. Mennessään lehtimajan ohi, katsoi hän sattumalta sinne sisään ja jäi äkkiä seisomaan. Hänen silmänsä kiitivät ensin Julietteen, sitten paroniin, vielä kerran katseli hän heitä, sitten astui äkkiä edelleen, niin että kasvien varret putosivat hänen kädestään maahan. — — —
Herbert Heidegg istui kuin väsynyt matalalla puutarhatuolilla. Väsynyt oli hänen katseensa, joka oli kiintynyt maahan Julietten jalkoihin, väsynyt kaiku oli hänen äänessään, kun hän kauvan ääneti oltuaan kysyi:
"Te ette siis anna minulle minkäänmoista toivoa, ei minkäänmoista kehotusta, Juliette?"
"Minä annan teille rauhanne, elämänilonne, onnenne takaisin", vastasi neito hellällä, liikutetulla äänellä, jonka kaiku tuntui nuoresta miehestä kuin hyväilyltä. "Olkoon tämä, minä pyydän, viimeinen kerta, kun me tällaisista asioista puhumme."
"Juliette, minähän rakastan sinua!"