"Neiti von Heidegg, eikö teitä pelota? Kuno, miksi et pakene pois?" huutaa hän lyöden käsiään yhteen.
"Neiti Marchand", vastaa nuori tyttö, "meille ei tuo ole enää mitään uutta. Me olemme sitä jo monta kertaa kuulleet. Meidän pitäisi kyllä mamman tahdon mukaan olla sisällä, ettemme kuulisi tuota onnetonta melua, mutta mitä tehdä — olemme viipyneet vähän kauvemmin ulkona. Mutta nyt, neiti Marchand, kiiruhtakaamme kotiin."
Neiti Marchand ei milloinkaan ollut niin valmis pakenemaan. Mutta tuo sydäntä särkevä tuskanhuuto, joka tunkeutui hiljaisen puiston läpi ja pelotti linnut puiden oksilta lentoon, näytti jäykistävän neidon jalat aivan kuin maahan kiinni. Hän vain nosti ristissä olevat kätensä taivasta kohti ja huusi Ada von Heideggiä, joka myös piteli korviaan:
"Ettekö voisi juosta isänne luo ja rukoilla tuon ihmisen puolesta?"
Ada pudisti kiivaasti päätään.
"Mitä te ajattelette, neiti Marchand! Pappa ei milloinkaan sallisi meidän lasten pistää nenäämme hänen asioihinsa."
"Mutta mitä vääryyttä tuo ihminen sitten on tehnyt?"
"Taivas tietää? Toisinaan ollut väliäpitämätön tai laiska tai tottelematon, toisinaan myös varastanut. Ihmiset ovat jo niin turmeltuneet, niinkuin pappa ja vouti aina sanovat. Kepittä ja vitsatta ei saa mitään aikaan. Ja niin on asia joka moisiossa, ei yksin meillä, neiti Marchand."
Ada neiti selitti tämän totisena ja rauhallisena kuin vanhat ihmiset ja hänen kaunis muotonsa oli huolestuneen näköinen ihmisten parantumattoman kehnouden tähden.
Samassa taukosi huuto. Neiti Marchand vetää helpotuksen huokauksen. Hän pyyhkii kädellään heleänvalkeata otsaansa, johon kylmä hiki on noussut. Ada neiti ja Kuno ovat ottaneet sormet korvistaan. Viimeksimainittu nauraa ja sanoo kerskuen: