"Mutta minkätähden noin happaman näköisenä kerrot, että pääsit tuosta painajaisesta eroon?" kysyi Päärn. "Kiitä Jumalaa, että tuollainen koi katosi! Vai pelkäätkö hänen tuhmia uhkauksiaan?"
Miina katseli äänetönnä pientä pihlajaa, joka kasvoi mökin edessä ja jonka oksilla varpusparvi iloisesti sirkutti.
"Mitä minä nyt hänen uhkauksiaan tiedän pelätä!" lausui hän. "Voihan hän minut pimeässä vaikka maahan kaataa jos tahtoo — mutta sille en voi mitään. Mutta kuule, kuinka hirmuinen ihminen hän on. Eräänä iltana merkitsee konttorissa opmannin kanssa päiviä kirjaan. Luuli varmaan minun kyökissä olevan enkä kuulevan, mutta minä olin viereisessä huoneessa ja ovi oli raollaan. Kun päivät oli merkitty, sanoo hän opmannille: 'Tahtoisin sanoa herra opmannille, että Miinasta ei tule minun vaimoani'. — 'No noh, vastaa opman, antoiko sinulle sudenpassit?' — 'Sudenpassit minä annoin hänelle', vastasi Prits. — 'Mutta mitä sinä sitä sitten mulle kuuluutat?' kysyy opman. — 'Noh, tahdoin vain sanoa, ettei opman luulisi hänen olevan minun morsiameni. Minä olen hänestä erossa, tehköön hänelle nyt jokainen, mitä tahtoo!' — Ymmärrättekö, mitä tuo häpeämätön tarkotti?"
"Miksi emme ymmärrä?" vastasi Päärn ja paksu verisuoni hänen otsallaan alkoi paisua. "Mitä sitten opman hänelle sanoi?"
Miinan pää vaipui alas.
"Mitä tuo isäntä sanoi? Hän varmaankin raapi partaansa ja ajatteli: 'Mitä minä huolin, onko hän sinun kaltaisesi morsian vai ei! Ja olkoon hän vaikka sinun naisesi!' — — — Sehän minua surettaa! Minä en kauvan ole siinä talossa palveluksessa — lähden kerran vaikka yösydännä menemään, ennenkuin sellaisessa paikassa elän."
Ja nyt kevensi Miina sydämmensä kertoen asian perinpohjin.
Opman oli ollut alussa häntä kohtaan hyvin hyvä ja lempeä — melkeinpä liian lempeä. Oli puhunut ja laskenut leikkiä hänen kanssaan. Ja pysyttäytynyt niinkuin oikeus ja kohtuus vaati hänestä kohteliaasti etäämpänä. Oli kyllä toisinaan taputtanut leikillä olalle tai hartioille, ottanut myös toisinaan hyvällä tuulella ollessaan leuvasta kiinni. — Mutta sitä ei kauvan kestänyt. Viimeisinä aikoina oli hän sanoissaan ja käytöksessään käynyt yhä häpeämättömämmäksi. Hän oli koettanut rumalla tavalla lähestyä häntä ja pari kertaa yöllä koputtanut kyökin ovelle ja pyytänyt päästä sisälle. Tietysti ei Miina ollut hänelle ovea avannut ja hän oli vannoen kääntynyt takaisin. Seuraavana päivänä oli ollut ilkeän äreä kuin vihainen kissa.
Päärnun päivettynyt muoto oli muuttunut vielä tummemmaksi. Äänettömänä tuijotti hän maahan.
"Tule sitten pois mokoman paholaisen kynsistä!" virkkoi hän vihdoin.