Kului viikko. Tuli lauvantai-ilta. Päärn sanoi päivätyöpojalle, että hän aikoi mennä kapakkaan — vieköön poika hevosen kotiin. Päärn viettikin illan kapakassa, vaikka hän siellä kyllä muuten oli harvinainen vieras. Vasta keskiyön aikana hän yksin lähti pois.
Ilma oli pilvinen ja sentähden pimeämpi kuin tavallisesti. Uhkasi ruveta satamaan. Tuskin oli Päärn astunut neljännes virstaa, kun alkoi sataa hienoa, lämmintä vihmaa. Suurempia pisaroita alkoi pudota, kun Päärn oli ehtinyt moision puiston kohdalle. Päärn nimittäin lähti suoraa päätä kapakasta moisioon.
Puistossa, johon hän hyppäsi yli matalan kiviaidan, leikkasi hän itselleen tukevan kepin — varmaankin moision koiria karkottaakseen. Sitten astui hän pitkin käytävää, jota tavallisesti vain saksat käyttivät, kohti moision rakennuksia. Hänen vastaansa ei kukaan tullut; sateinen ilma oli ajanut ihmiset huoneisiin. Jo kuumotti puiden välistä viinakeittiö, sitten paja, sitten "vanha pytinki", jossa aittamies ja kupias asuivat ja siitä eteenpäin kulkien joutui Päärn opmannin rakennukselle, jonka puutarha ulottui puistoon asti. Kevyesti kiipesi Päärn yli korkean pystyaidan, astui edelleen omenapuiden välitse ja saapui rakennukselle, jossa akkunoiden alla suuret, tiheät, täydessä kukassa olevat sireenipensaat tuoksuivat.
Sillä puolen oli kaksi akkunaa: toinen kyökin, toinen ruokain säilytyshuoneen. Ensimmäisestä loisti tuli. Pensasten suojasta kurkisti Päärn valaistun akkunan läpi kyökkiin. Hellan alla paloi vielä heleä tuli, pöydällä kynttilä. Miina ja aittamiehen vanha muori, joka oli tytöllä apuna, liikkuivat toimeliaina edes takaisin.
Päärn kääntyi nurkan ympäri rakennuksen toiselle puolelle. Nyt näkyivät isännöitsijän asunhuoneiden kolme akkunaa, joista yksi oli auki. Huoneet olivat heleästi valaistut; puheleminen, lasien kilinä ja iloinen nauru kuului ulos. Pensasten suojasta kurkisti Päärn sisään ja näki siellä vierasten istuvan, seisovan tai liikkuvan paikasta toiseen. Vähän väliä näkyi myös opman Winterin ruskeaksi päivettynyt, rasvainen muoto, valkea päälaki ja punottava nenä vierasten miesten ja naisten seassa. Jostakin etäämmältä kuului korttien läiske.
Päärn lähti takaisin kyökin akkunan alle. Siellä hän keppi kädessä asettui pensasten varjoon, märälle ruoholle. Sade valui hänen päähänsä ja selkäänsä — hän ei sitä huomannut. Nojaten päätään ristissä oleviin käsivarsiinsa ja painaen silmät kiinni, oli hän siellä liikkumattomana kuin uneen rauvennut.
Mutta hän ei nukkunut. Hän kuuli kaikki, mitä talossa tapahtui. Kyökissä puheli Miina vanhan vaimon kanssa, toisinaan kuului opmannin käskevä ääni ja rakennuksen toiselta puolen kuului äänten sorina, lasien kilinä ja iloinen nauru hiljaiseen yöhön. Vihdoin alkoi moision karjapihan puolelta kuulua kärryjen kuminaa, vieraat tekivät lähtöä, hevoset ajettiin rappusten eteen. Ei kestänytkään kauvan, ennenkun talo jäi hiljaiseksi. Vielä pari kertaa käytiin porstuan ovessa, sitten se pantiin lukkoon.
Päärn nosti päätään. Kyökin akkunasta näkyi vielä vähän valoa. Jonkun ajan perästä sammui se kokonaan ja huone oli pimeä. Samassa liikuttiin akkunan luona, valkea käsivarsi näkyi heikosti vasten akkunaa, sitten vallitsi kyökissäkin haudan hiljaisuus.
Päärn istui vielä hetken aikaa entisellä paikallaan, ryömi sitten aivan akkunan alle ja istui siinä maassa. Hän oli jo aivan läpimärkä ja yhä vielä tuli vettä, toisinaan hienona sumuna, toisinaan kovempana sateena. Päärn oli taistellut kylmää vastaan, mutta nyt kauvan hiljaa oltuaan alkoivat hänen leukansa lyödä loukkua. Varovasti ojensi hän kätensä ja koetti, oliko akkuna auki vai kiinni. Se oli auki. Päärn nojasi molempia kyynärpäitään polvia vastaan ja painoi päänsä käsien varaan. Hänen vahvassa pääkallossaan ei ollut muuta ajatusta, muuta tunnetta kuin että hänen piti siinä olla, valvoa ja taistella unta vastaan. Mitä varten? Sen hän melkein aavisti ja tunsi. Mutta kuinka hänen piti tarkotuksensa toimeen panna — sitä hän ei voinut mielessään selväksi saada. Hän ei tietänyt oikein selvästi sitäkään, minkätähden hän oli itselleen leikannut kepin moision puistosta. Ehkä se on tarpeellinen — tuumasi hän.
Hän istui jonkun aikaa, silloin näytti jotakin johtuvan hänen mieleensä; hän nousi ylös, kiersi hiljaa talon nurkan ja näki nyt, että opmannin akkunoista vielä keskimmäinen oli valaistu. Se akkuna oli ennen ollut auki. Nyt se oli kiinni vedetty.