Päärn saattoi rohkeasti katsoa akkunasta sisään, sillä mies siellä ei voinut häntä nähdä. Ulkona oli taivas synkässä pilvessä ja pimeys vallitsi ja sen lisäksi oli Winterin huomio kokonaan kääntynyt pöydällä oleviin konjakkipulloihin.
Hän oli riisunut takin ja liivit yltään, palava sikari hampaissa käveli hän nähtävästi hermostuneena edes takaisin huonetta. Vähän väliä jäi hän pöydän ääreen seisomaan, kaasi pullosta pieneen ryyppylasiin keltaista juomaa, pani huulensa pitkälleen, tyhjensi pikarin ja huoaten asetti sen jälleen pöydälle. Nyt levisi hänen lihaville kasvoilleen kuin päivän lämmittävä paiste. Hitaasti otti hän sitten jälleen sikarin tuhka-astiasta ja pisti sen mustuneiden hampaitten väliin. Sitten astui hän nurkassa riippuvan, pitkän peilin eteen ja rupesi nähtävällä mielihyvällä, mutta rauhattomilla liikkeillä koettelemaan ja katsomaan nenäänsä, otsaansa ja harvaa tukkaansa, josta joku tukko oli pudonnut silmille. Hän käänteli päätään, katseli sitä edestä ja molemmilta sivuilta ja koetti takaakin nähdä paljasta takaraivoansa, jolloin hänen täytyi kovasti kiertää päätään, saamatta sittenkään siitä oikein selvää kuvaa.
Sitten hän puhaltaen savuja kattoon päin jälleen astui pullojen luo, joi ja vajosi pehmeälle sohvalle istumaan. Hetken aikaa katseli hän rasvaisine, rauhattomine silmineen eteensä, karisteli sikarin tuhkaa pöydälle, otti ilmaa poskensa täyteen ja rupesi sitä pois puhaltamaan.
Mutta äkkiä rupesi hän sormiaan läiskyttämään ja istuillaan tanssimaan. Ja kasvot olivat naurussa. Tuo nauru ei ollut kaunista, mutta hauskaa. Tuo mies iloitsi jostakin, ja hän oli viekkaan näköinen, hyvin inhottavan näköinen. Tuo nauru näytti lausuvan: Ohoh, tässä on hyväpäinen mies — joka tietää, mitä tahtoo! — — — Mutta äkkiä tuo hauska, iloinen muoto muuttui uhkaavaksi; kulmat menivät ryppyyn, silmät liekehtivät kuin ennustaen onnettomuutta, ja isännöitsijä Winter ojensi nyrkkiänsä seinää kohti ja pudisti sitä tuon tuostakin ikäänkuin jollekin näkymättömälle viholliselle. — — — Sitten otti hän perätysten kaksi ryyppyä. — — —
Hetken kuluttua nousi hän päättävästi ja vaivaloisesti ylös ja kun hän alkoi kävellä, astui hän kuin olisi keinunut laivalla. Hän joutui jälleen hauskaan mielialaan. Ensin hän vihelsi, sitten näki Päärn hänen yrittävän laulamista. Kun hän pari kertaa oli hoipertanut ympäri huonetta, kävi hänen käyntinsä vakavammaksi. Hän heitti palavan sikarinpään nurkkaan, otti pöydältä kynttilän käteen ja katosi vähitellen toiseen huoneeseen.
Päärn kiirehti pimeäksi jääneen akkunan takaa toisen luo, joka nyt oli valaistu. Huone, johon hän nyt katsoi, oli suurempi, siinä oli pitkä pöytä ja sen ympärillä tuoleja, opmannin ruokahuone. Pöytä oli jo korjattu, kokoonpantu liina oli sen päällä. Ruokahuoneesta vei ovi kyökkiin.
Opman seisoi, kynttilä kädessä tuon oven takana ja kuunteli. Hän pani korvansa ovelle ja suu oli auki. Sitten koetteli hän oven salpaa, koetti katsella avaimen reijästä sisään, työnsi olallaan ovea ja asetti kynttilän lattialle. Nyt otti hän voimia ja survasi suuren vartalonsa ovea kohti. Se aukeni. Päärn ei voinut ymmärtää, kuinka lukossa tai salvassa oleva ovi niin helposti voi auveta. — — —
Mutta hänellä ei ollut aikaa ruveta sitä miettimään. Hän näki vielä, kuinka opman jalallaan astui kynttilän rikki. Kohta sen jälkeen kuului pimeästä säikähtynyt huuto.
Päärn otti pari kolme pitkää hyppyä ja oli pian kyökin akkunan alla. Akkuna lensi säristen auki, suuri musta olento täytti sen aukon ja oli pian huoneessa, jolloin kuului kimeää huutoa.
Päärnun silmissä näytti kaikki veripunaiselta, niinkuin kerran hänen isänsä, kun paronin kuskarin piiska oli sattunut hänen silmiinsä. Tuossa punaisessa pimeydessä erotti Päärn ainoastaan yhden suuren, valkean kasan ja siihen hän karkasi niinkuin peto saaliiseensa. Hänen rautainen nyrkkinsä kohosi ja äänettömänä iski hän sen tuohon kokoon. Keppi oli hänen akkunasta sisään hypätessään pudonnut lattialle. Hänellä ei ollut aikaa sen etsimiseen. — — —