Työläisen iskujen sattuessa vajosi valkea olento äänettömänä, henki raskaasti rinnassa koristen maahan. — — — Huoneessa vallitsi sitten haudan hiljaisuus, sillä äskeinen huutaja näytti säikähdyksestä jäykistyneen ja käyneen mykäksi. Päärn huomasi tai oikeastaan aavisti Miinan olevan nurkassa, sängyn ääressä.
"Älä pelkää, Miina, minä olen", kuiskasi hän nurkkaan päin.
"Kuka?" kuului sieltä sortunut ääni. "Etkö sinä minua tunne? Minä olen,
Miina, minä!" sopersi ääni kysyjälle vastaan.
Samassa koetteli Päärn kädellään pitkin permantoa, kunnes löysi lämpimän ruumiin, josta pari kertaa kuului heikko korina. Kun työläinen tunnusteli tuota lämpöistä, lihavaa olentoa, menivät hänen kätensä uudestaan nyrkkiin ja viha, joka täytti hänen rintansa, kiihotti häntä jälleen. Jättiläisen voimilla nosti hän sen maasta rintansa tasalle ja paiskasi hänet jälleen kuin jauhosäkin lattialle. Sitten koetteli hän jälleen lattiaa, kunnes löysi keppinsä akkunan alta. Nyt alkoi jälleen sataa iskuja — kiivaita, armottomia iskuja. — — —
"Päärn! Päärn!"
Tuo huuto tuli kuin ahdistuksen murtamasta rinnasta. Sitten tunsi Päärn, kuinka joku tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa ja kiskoi rajusti temmaten kepin hänen kädestään.
"Taivaan isän tähden, Päärn! Oletko menettänyt järkesi?"
Päärn ähkyi ja läähätti; hän ei saanut sanaa suustaan. Sitten hänet jälleen valtasi viha, hän aikoi taas karata uhrinsa kimppuun, mutta Miina tarttui koko voimallaan häneen kiinni ja huusi:
"Päärn, aijotko ruveta murhamieheksi — aijotko murhamieheksi!"
Sana murhamies näytti hieman vaikuttavan. Hänen kätensä vaipuivat hervottomina alas. Hän antoi vetää itseänsä yhä etäämmälle yhä etäämmälle valkeasta kasasta, kunnes törmäsi Miinan sänkyä vastaan ja jäi istumaan sen reunalle.