"Pyhä taivas, mitä nyt tehdään, mitä nyt tehdään?" hätäili vapiseva tyttö. "Herra opman!" lisäsi hän kovemmin, "herra opman, nouskaa ylös!"
Kun lattialla lepäävästä olennosta ei kuulunut vähääkään ääntä, kun ei se tehnyt pienintäkään liikettä, tunsi Miina veren jähmettyvän suonissaan ja hän huudahti äärettömän tuskan vallassa:
"Päärn, hän on kuollut!"
Kesti kauvan ennenkun Päärn toipui sen verran, että huomasi ottaa tulta. Äänettömänä, sinertävän kalpeana katseli hän kynttilän valolla opmannin kasvoja. Ne olivat maassa, toinen poski kovasti vasten tiilikivistä lattiaa. Miina lankesi huokaillen opmannin viereen polvilleen, ravisti häntä, painoi korvansa hänen suunsa kohdalle ja laski kätensä hänen sydämmelleen. "Jumalan kiitos — sydän lyö!" Hänen ruumiissaan ei myöskään huomattu minkäänlaista vikaa.
"Kylmää vettä päähän!" kuiskasi Miina.
"Ensin viemme hänet sänkyyn", vastasi Päärn.
Hän nosti opmannin maasta, kantoi hänet ruokahuoneen ja salin läpi makuuhuoneeseen ja asetti hänet siellä vuoteelle. Miina kävi edellä ja näytti tulta. Sitten tuotiin kylmää vettä ja valettiin opmannin päätä.
Vaikka saattoi olla kahden vaiheella, mistä isännöitsijä Winter oli enemmän kärsinyt, työmiehen iskuista vai alkoholista, niin kesti kauvan ennenkun hän rupesi vähän ymisemään ja suutaan liikuttamaan. Äkkiä avasi hän tulipunaiset, jäykät silmänsä. Sekavasti katseli hän ensin kattoon, sitten pitkin seiniä, kunnes hän vihdoin jäi tuijottamaan ensin Miinaan, vihdoin Päärnuun. Viimeksimainittua hän näytti säikähtävän.
"Apuun! apuun!" äänsi hän heikosti kuin olisi rintaa painanut, sitten sulki hän jälleen silmänsä. Ei kestänyt kauvan, ennenkun hänen säännöllinen hengityksensä todisti, että hän oli nukkunut. — — — Miina ja Päärn istuivat vielä hetken hänen vieressään; sitten kun näkivät, että sikeää unta yhä kesti, lähtivät molemmat huoneesta. — — —
"Päärn, mitä nyt?" kysyi Miina kyökissä. Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat, hänen punaisilta huuliltaan oli joka veripisara kadonnut.