"No minähän ajoin heidät menemään."
"Kauhalla vai?"
"Ei, hiilihangolla! Löin heitä hiilihangolla ja huusin kaikin voimin apua."
"Kuka sen kuuli?"
"Mitä siitä, vaikkei kuullut! Kaikki makasivat. Mutta murhamiehiä rupesi pelottamaan ja he läksivät pakoon."
"Noh, saa nähdä, mitä huomenna kuuluu", virkkoi Päärn. "Kyllä hän pian sinulle sanoo, mitä hän muistaa. Sinun täytyy tietysti vielä jäädä tänne, muuten luulisi hän, että sinäkin olet syynalainen. Älä sure minun tähteni! Kyllä minä jaksan puolestani kärsiä. Ja jos ei muusta apua — niin laittakoot vaikka haagioikeuteen. Mitä joku kymmenkunta lyöntiä miehessä vaikuttaa!"
"Mutta ajattele, Päärn?" supatti Miina ja työnsi sulhastaan kylkeen. "Hän ehkei häpeän tähden uskalla kellekään puhuakaan asiasta, eikä meille mitään tehdä! Silloinhan tulisi tiedoksi, että hän yöllä minua ahdisti, repi säpin rikki ja sitten vielä sai työläiseltä selkäänsä. Etkö luule, että kaikki tuota nauraisivat."
Tosiaankin — tuossa puheessa saattoi olla perää! Päärn sen heti huomasi.
"Tiedätkö?" kuiskasi hän vastaan. "Jos hän alkaa siitä puhua — niin anna sinä hänelle niin suuta vasten ja uhkaa puhua toisille. Ehkä rupeaa pelkäämään."
"Mutta kunhan hän vain ei kuolisi", huokaili Miina. "Taikka ehkä sairastuu pahasti."