"En minä luule", rauhotti Päärn. "Päähän hän sai vain yhden ainoan kepin iskun — muualle löin kepillä."
Päivä alkoi valeta. Taivas oli vielä pilvinen, mutta sade oli tauvonnut. Harmaa valo kuumotti puutarhassa ja tunkeutui kyökin akkunastakin sisään.
"Rupea lähtemään, ennenkun päivä nousee", lausui Miina Päärnulle. "Katso, ettei kukaan sinua näe moision läheisyydessä! — — — Menet varmaankin taas puutarhan kautta?"
"Niin sieltä pääsen suoraan puistoon", vastasi Päärn.
Hän puristi tytön kättä, otti keppinsä lattialta ja kipusi akkunasta ulos. Tyttö katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän katosi puutarhan pensaiden väliin. Syvästi huoaten veti Miina akkunan jälleen kiinni.
Hän istui itkien jonkun aikaa sänkynsä reunalla, sitten pelko pakotti hänet vapisevin sydämmin katsomaan, kuinka opmannin laita oli.
Hän saattoi rauhottua. Kuorsaaminen ilmotti hänelle jo ennakolta, että isäntä ainakin oli elossa. Kun Miina varpaillaan oli hiipinyt sängyn luo, näki hän nousevan auringon valossa hänen rauhallisesti makaavan. Tyttö kiskoi peitteen herran alta ja levitti sen hänen päälleen. Sitten hän lähti kyökkiin takaisin. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei voinut nukkua silmän täyttä. —
Isännöitsijä Winterin sikeä uni kesti yhteen mittaan melkein puoleen päivään asti. Miina oli häntä pitkin aamua käynyt ovelta kurkistamassa, mutta aina oli tullut takaisin siinä rauhottavassa tiedossa, että hän makasi. Kun hän jälleen ilmaantui kello kahdentoista aikana, huomasi hän opmannin olevan hereillä ja katselevan kattoon kuin olisi jotakin itselleen selvitellyt.
Tytön sydän alkoi kovasti sykkiä. "Jumala itse tietää, mitä nyt tulee!" Jo aikoi kääntyä ovelta takaisin, kun Winter koko lujalla, mutta oihkavalla äänellä häntä pari kertaa huusi.
Astuessaan huoneeseen olivat Miinan kasvot kalpeat. Kun hän ei saanut ääntä suustaan, meni hän niin lähelle vuodetta, että Winter saattoi hänet nähdä.