Öisestä tapauksesta ei hän vielä virkkanut sanaakaan. Miinan sydän löi kovasti sitä odottaessaan. Eiköhän herra muistanut siitä mitään? Ehkä luuli hän juovuspäissään unta nähneensä? Voi kuitenkin, jos hän edes puhuisi, jos jotakin pyytäisi!
Isäntä pyysi kyllä kohta jotakin, vaan ei puhunut sitä, jota Miina ajatteli; hän tahtoi syötyään saada sikarin. Miina toi. Jälleen laskeutuen tyynyille rupesi hän levollisesti polttamaan.
Kun tyttö oli korjannut pöydän, aikoi hän lähteä huoneesta, mutta opman käski hänen jäämään. "No, nyt tulee!" ajatteli Miina ja hänestä tuntui kuin olisi sydän lyönyt kurkussa.
"Käykö hän aina sinun luonasi makaamassa?" kysyi opman ja kiinnitti kiiltävät silmänsä erinomaisen kierosti katsellen säikähtyneeseen tyttöön.
"Kuka?"
"Völlamäen Päärn."
Sen nimen kuullessaan tuntui tytöstä kuin olisi lattia hänen allaan liikkunut. Opman siis muisti kaikki.
"Ei hän ole minun luonani milloinkaan maannut."
"Ei milloinkaan?"
"Ei tässä talossa."