"No, miksi sitä sitten pitäisi sanoa? Olenhan nähnyt, että oven säppi on rikottu."
"Sitä en minä ole tehnyt", huusi isäntä pyörittäen uhkamielisesti silmiään. "Minä työnsin ovea ja se avautui. Jospa ei säppi ollut oikein kiinni. Ja tahdoin kyökistä saada kylmää vettä — minulla oli paha elämä."
Miina huomasi, että opman jo oli ehtinyt asiaa miettiä ja tuumia, kuinka pelastaisi kunniansa. Nyt ehkä saattaisi vielä hyvä rohkeus jotakin auttaa.
"Herra opmannilla oli huoneessaan kyllä kylmää vettä — minä panin ennen makaamaan menoani pullon täyteen. Ja oven säppi oli murrettu — sen tiedän varmasti, sillä ennen se pysyi hyvästi kiinni. Opman on ottanut kyökin avaimenkin pois. Löysin sen opmannin kirjoituspöydältä tänään. — — — Se ei kuuluisi kauniilta, jos puhuisin ihmisille, että opman öisin ahdistaa palvelustyttöään."
"Uskaltaisitko valehdella? Eikö moisiossa ole vitsoja?"
"Se ei ole valhe!"
"No, saammehan nähdä, ketä uskotaan — sinua vai minua!" huusi isäntä
Winter.
Kun opman sinisen savupilven varjossa veltolla, kivulloisella äänellä puheli, väijyi hänen katala katseensa yhtä mittaa tytön kalpeita kasvoja, joissa pelko ja säikähdys kuvastuivat. Tuo pelko näytti opmannia miellyttävän. Kiusatakseen tyttöä kuin kalaa ongessa, puhui hän hitaasti pitäen pitkiä väliaikoja, ja kun Miina teki lähtöä, käski hän hänen pysymään paikoillaan. Jokaisessa lauseessaan piili joku uhkaus.
"Tuonko saan kiitokseksi siitä, että toimitin isällesi hyvän paikan!" alkoi hän uudestaan. "Siitä hyvästä lasket yöllä akkunasta sisään ryövärin, joka minut aikoo tappaa ja itse olet hänellä vielä apuna! Ihmettelen, että olen vielä hengissäkään! Hän löi minua kurikalla päähän ja kun olin pyörryksissä maassa, niin on hän koko ruumiini rikkonut. En voi kääntyä toiselle kylellenikään — koko ruumis on kuin tulessa. Luulen, että monta kylkiluutakin on poikki. — — — Tiedätkö, Miina, luulen, ettei Huntaugun Mihkel enää kauvan ole Ristmäen isäntänä. Siitä tulen minä pitämään huolta!"
"Eihän isäni ole syypää tähän tapaukseen", vastasi tyttö.