"Sinun isäsi on syypää siihen, että hänellä on niin eksynyt tytär.
— — — Ja kuka tietää, mitä sinulle ja tuolle ryövärille tehdään?"
Winter isäntä nousi suurella vaivalla tyynyiltä puoleksi istumaan, antaakseen sanoilleen suurempaa painoa; hänen silmänsä pyörivät päässä, kun hän äkkiä huusi uhkaavalla äänellä:
"Rautoihin joudutte molemmat! Autioon maahan te lähetetään elinajaksi! Niin totisesti kuin olen moision opman — sen te saatte! Teidän pitää vielä minua oppia tuntemaan!"
Kun hän sitten jälleen tuskaisen näköisenä ja ähkien vajosi vuoteelleen, huomasi hän mielihyväkseen, kuinka Miina uhkauksesta oli kuin jäykistynyt. Tytön suu liikkui kuin olisi tahtonut puhua, mutta sanaakaan ei tullut kuuluville.
"Ennenkun teidät Siperiaan lähetetään", lisäsi opman tyynemmästi, "annetaan teidän tietysti kujajuoksussa saada viisi- tai kuusisataa lyöntiä ja seista jonkun päivän kaakinpuussa. Sellaisille suurille pahantekijöille kuin te olette annetaan aina tuollainen rangaistus — se on vanhastaan tietty."
"Eikö — herra opman — voisi meille — antaa anteeksi", lausui tyttö värisevin huulin.
Opman, joka oli pannut sikarin pois, hieroi peitteen alla käsiään.
"Oletko hulluksi tullut! Minä antaisin tappaa itseni ja soisin murhamiehelle anteeksi! Rukoilkaa ennemmin Jumalaa, että hän armahtaisi sielujanne! Sillä voihan tapahtua, että te kuudensadan lyönnin asemesta saatte tuhat; sitten ei teistä jää muuta jälelle kuin kaksi veristä lihamöhkälettä."
Tuon uhkauksen lausuttuaan nousivat varmaan opmannille itselleenkin karvat pystyyn. Hän ei siis ihmetellyt, että tyttö oli käynyt aivan puhumattomaksi ja häntä se huvitti.
"Herra opman — voisitte ehkä sentään meille — antaa armoa", rukoili Miina sydäntä liikuttavalla nöyryydellä; hän oli vähällä laskeutua polvilleen kovan kiusaajansa eteen.