"Ei", huusi tämä ankarasti. "Jo huomenna sidotaan teidän kätenne selän taa ja teidät viedään haakenrihteriin; sieltä lähetetään raudoissa vankikyydillä kaupunkiin. — — — Nyt voit mennä! Tunnin perästä tahdon saada puolista."
Kun Miina oli mennyt, koetti Winter nousta ylös. Mutta se onnistui hänelle vasta suuren vaivan ja huokailemisen perästä. Hänestä tuntui todellakin kuin olisi ruumiinsa ollut tulessa; selkä oli niin hellä, ettei voinut sormillaan koskea; joka liike tuotti tuskaa. Ja kun hän vihdoin seisoi selkä kumarassa, tuntui kuin olisi hänen päässään ruvennut suhisemaan; koko huone pyöri hänen silmissään ja korvat soivat. Joka askeleella hän voivotti.
Hitaasti, askel askeleelta siirtyi hän makuukamarista saliin. Siellä riippui tuo suuri peili nurkassa, jonka edessä hän viime yönä oli niin huolellisesti itseään tutkinut. Nyt hän jälleen asettui sen eteen.
Ensisti koetteli hän pääkuortaan. Minkälainen muhku niskassa! Ja kuinka kipeä! Hirmuvärinä puistatti häntä: olihan hän päässyt melkein surman suusta. Kuinka helposti tuollainen isku, kohdatessa paljasta päälakea, olisi voinut viedä ihmiseltä hengen! — — — Kun hän sitten astui lähemmä peiliä tarkemmin tutkimaan muotoansa, täytyi hänen säikähdyksestä ja vihasta melkein huutaa. Hänen silmänsä ympäristö oli tumman sininen; huomenna muuttuu tuo väri viheriäiseksi ja sitten keltaiseksi. Jumalan tähden, niinkuin juoppo, joka oli juossut päänsä seinään ja kapakassa saanut selkäänsä! — — — Vihaisesti pudisti opman nyrkkiään ja ajatteli kauheata murhamiestä.
Nyt alkoi hän tutkia ruumista. Pantuaan oven lukkoon, otti hän paidan yltään. Karvaiselta, tumman punaiselta rinnaltaan ei hän löytänyt mitään väkivallan merkkejä. Mutta peilissä nähdäkseen pakottavaa selkäänsä, täytyi hänen kiertää ruumistaan, ja se teki kauhean kipeää. Ja mitä hän vihdoin selässään huomasi. Punaisia, ajettuneita naarmuja pitkin ja poikki ihon ja parissa kohden oli nahka sininen kuin padanpohja. Todellakin niinkuin työläisen, joka tuli moision tallista! Vihan vimma vapisutti taas opmannia. Nyt hän näytti peilille molempia nyrkkejään. "Odota sinä, hirtehinen", näytti hän lausuvan, "kyllä me sinun selkäsi vielä kauniimmaksi maalaamme!"
Ähkien hän pani paidan ylleen, otti kaapista pullon ja maiskutti suutaan. Mutta perinpohjainen pään parantaminen alkoi vasta sitten, kun puolinen höyrysi pöydällä. Hän antoi kantaa itselleen pehmeän nojatuolin pöydän ääreen, asettaa tyynyn selän taakse ja jalkojen alle rahin. Lämpimässä aamutakissa hän siinä istui ja koetti syömällä ja juomalla parantaa väkivallan jälkiä. Miinan piti häntä hoidella kuin sairasta ainakin, antaa hänelle soppaa, paistia, täyttää hänen pikarinsa ja kohentaa tyynyä selän takana. Sen ohella tuntui Miinasta kuin olisi hänen pitänyt kiveä pehmittää. Mutta isäntä, joka tämän hyvästi huomasi, ajatteli itsekseen: "Sinä olet minulla kuin silakka vartaassa!"
Syötyään tunsi herra Winter huojennusta koko ruumiissaan ja unohti pakottavan selkänsä ja päänsä. Tämän tähden alkoi hän puhua Miinan kanssa melkeinpä lempeällä äänellä.
"Sinä rukoilet minulta armoa", alkoi hän. "Niin, jos vain tietäisin, että sinä mielesi parannat ja rupeat ymmärtäväiseksi palvelustytöksi, niin voisi siitä ehkä vielä puhua." — — —
"Mitä minun pitäisi tehdä?" kysyi Miina hiljaa.
"Minä ehkä sitten helpottaisin sinun rangaistuksesi", puhui opman edelleen, ottamatta huomioon tytön kysymystä, "minä en laittaisi Siperiaan, en panisi sinua juoksemaan ja isäsi voisi jäädä Ristmäen isännäksi. — — — Mutta sinähän olet uppiniskainen."