Miina vaikeni. Hänessä alkoi mieletön viha kiehua. Hänen teki mielensä karata kiusaajansa kimppuun ja tuhota hänet. Winter piti tuota äänettömyyttä miettimisenä ja oli tyytyväinen.
"Saamme nähdä, saamme nähdä", toisti hän nousten hitaasti ylös ja mennen makuukamariin, sillä hän tunsi jälleen tarvitsevansa lepoa. "Saamme nähdä, kuinka asiat käyvät! Pidä mielessäsi, että olen hyvä mies, mutta ainoastaan sitä kohtaan, joka minua oikein ymmärtää palvella — — —."
Opman heräsi unesta vasta myöhään illalla. Tyhjä vatsa oli hänet herättänyt. Hän huomasi ruokahuoneessa illallispöydän olevan valmiina. Istuen sinne tunsi hän jo koko lailla vironneensa. Päätä ei pakottanut enää ja selkääkin saattoi jo vapaammin liikuttaa. Hyvä ruokahalu ja vielä suurempi jano oli hänellä asettuessaan pidoista yli jääneiden ruokien ja juomien ääreen. Syötyään alkoi hän salissa polttaa sikaria ja virkistääkseen sairasta selkäänsä hiljakseen kävellä edes takaisin pitkin lattiaa. Vähän väliä joi hän lasin olutta. Kun hän päivällä oli ottanut hyvät unet, vietti hän tällä tavoin aikaansa puoleen yöhön. Tytön oli hän jo vähää ennen laskenut maata.
Kello löi juuri kaksitoista, kun opman kerrassaan jäi ajatuksissaan seisomaan keskelle huonetta, katsoi nauraen maahan ja alkoi hieroa leukaansa. Hän näytti tuumaavan jotakin. Sitten astui hän ruokahuoneeseen ja jäi siellä kuuntelemaan kyökin oven taakse.
Kyökissä oli kaikki hiljaista.
Opman koetteli kädellään lukkoa ja väänsi avainta. Ovi aukesi.
"Ahaa!" ajatteli isäntä.
Hän astui sisään.
"Miina!" huusi hän hiljaa ja lempeästi, lähestyen pimeässä erityistä nurkkaa.
Vastausta ei kuulunut. Hän tuli tytön sängyn luo, koetteli sitä kädellään ja kääntyi takaisin. Vuode oli tyhjä. —