Hän haki ruokahuoneesta palavan kynttilän, katseli sillä joka nurkan ja hänen täytyi nyt uskoa, että tyttöä todellakaan ei ollut huoneessa. Hän koetteli ulko-ovea. Se oli lukossa, avain pois ovelta. — — —
Ääretön viha väänsi opmannin kasvoja. Hän oli niin suuttunut, että vapisi. — — — Tuohan oli petosta, valhetta, ilmiantamista — pilkkaa! Häntä pidettiin narrina! — — —
Mutta samassa valtasi hänet toinen tunne — pelko. Hän silmäili pelokkaana ympäri kyökkiä, katsoi akkunaa ja näki, että toinen haka oli auki. Äkkiä pani hän sen kiinni, koetteli vielä ulko-ovea, oliko se todellakin lukossa ja pakeni sitten huoneeseensa. Sanomaton kauhu valtasi hänet.
"Ehkä tulee tänä yönä takaisin ja tekee todellakin minut kylmäksi!" ajatteli hän. "Minkätähden oli akkunan haka auki ja minkätähden oli tyttö kadonnut? Se ei merkitse hyvää. Onhan tuon miehen väkivaltainen luonto tunnettu."
Ja herra opman joutui sellaisen kauhun valtaan, että hän vavisten juoksi makuuhuoneeseensa. Mutta sielläkään hän ei kauvemmin saanut rauhaa. Hän rupesi tutkimaan akkunoita joka huoneessa, olivatko ne kiinni ja vihdoin nouti latingissa olevan metsästyspyssynsä konttorista makuuhuoneeseensa. Mennessään sänkyyn jätti hän kynttilän palamaan ja asetti pyssyn niin, että se heti tarpeen vaatiessa olisi ollut käsillä. — — —
Unesta ei sinä yönä tullut paljon mitään. Kolme kertaa kävi hän kyökissä katsomassa, oliko Miina takaisin tullut. Ei! Vasta päivän koitteessa vaipui kiusaantunut miesparka tunniksi uneen.
Kun hän aamulla astui kyökkiin oli tyttö siellä ahkerassa toimessa.
"Missä olit yötä?"
"Aittamiehen luona."
"Minkätähden?"