"Jumalan tähden, Winter, mikä teitä vaivaa?" huudahti vanha saksa heti huomatessaan opmannin armottoman ulkomuodon, hänen sinertävät silmänsä ja käyristyneen vartalonsa.
Huolimatta aikaisesta aamuhetkestä olivat isä ja poika kelpo maanviljelijöinä jo ylhäällä ja tutkivat kirjoitushuoneessa jotakin peltokarttaa.
Isännöitsijä ojensihe ja astui pari askelta lähemmä, antaakseen herrojen huomata ontumistaan ja virkkoi.
"Mikä minua vaivaa, herra paroni? Eivätkös ihmiset ole aivan hukassa! Ei paroni vielä tiedäkään, että toissa yönä olin aivan ryövärien käsissä — omissa huoneissani ryövärien käsissä!" lisäsi hän painavasti.
"Mitä minä kuulen?"
"Ei paljon puuttunut, etten jo henkeäni heittänyt! Koko eilisen päivän makasin suurissa tuskissa sängyssä, minun ei käynyt syöntinikään, ja nytkin vielä tuntuu kuin pitäisi siihen paikkaan kaatua. — — — Herrat lupaavat, että nojaudun tuoliin."
Paroni Herbert toi omalla kädellään sairaalle tuolin ja tuki häntä käsivarresta, kun hän rupesi istumaan. Onneton kiitti häntä syvästi liikutettuna.
Kului joku aika ähkimisessä, ennenkun Winter saattoi ruveta kertomaan kolkkoa tapausta.
Hän, opman Winter, oli jo aikoja huomannut, että hänen uuden palvelustyttönsä luona oli käynyt poikia yöllä. Hän ei ollut sitä tahtonut uskoa, sillä hän oli pitänyt Miinaa siveänä tyttönä ja tämä oli tiennyt, ettei hän sellaista kelvottomuutta huoneissaan sallinut. Ei hän ollutkaan ketään tavannut tytön luona, sillä tyttö, kun oli kuullut opmannin yöllä tulevan, oli laskenut pojat ulos ovesta tai akkunasta. Mutta toissa yönä oli hän kuullut, kuinka joku oli kyökin akkunasta kiivennyt sisään. Opman oli vaatinut päästä kyökkiin, mutta ei laskettu. Poika ja tyttö olivat vain pilkallisesti nauraneet. Vielä kerran oli hän vaatinut oven avaamista. Ei tullut mitään! Nyt oli hän olallaan työntänyt ovea, jota heikko salpa oli kiinni pitänyt. Kaikki oli ollut pimeää.
"Miina, sinun luonasi on joku poika!" oli opman huutanut.