"On kyllä", oli tyttö vastannut häpeämättömän rohkeasti.
"Sinä tiedät, etten minä suvaitse poikia huoneissani! Se on suuri synti ja häpeä!"
"Kyllä minä sinulle näytän, mikä on synti ja häpeä!" oli sitten miehen äänellä huudettu pimeydestä ja samassa oli hänen päähänsä sattunut hirveä isku, ei hän tiennyt lyötiinkö häntä kivellä vai seipäällä, josta hän heti meni tainnuksiin. Hän oli vain vielä kuullut, kuinka tyttö oli sanonut: "Anna hänelle hyvästi, Päärn!" sitten oli hän mennyt tiedottomaksi. — — —
"Sehän on kuulumatonta!" huusi vanhempi paroni silmiään pyörittäen.
Herbertkin pudisti totisena päätään.
Kun hän seuraavana aamuna oli toipunut — kertoi opman edelleen — oli hän löytänyt itsensä sängystä — koko ruumis kuin nyletty ja survottu. He olivat varmaankin häntä maassa jalkoineen tallanneet ja haloilla rusikoineet, sillä koko hänen selkänsä oli musta ja ajettunut. Eivätkö herrat tahtoneet nähdä hänen selkäänsä?
Eivät tahtoneet — uskoivat muutenkin.
"Ja tuota hirveätä tapausta tulette nyt vasta ilmoittamaan?" huusi vanha paroni vihasta kiihtyneenä.
"Olin, niinkuin sanoin, eilen koko päivän sängyssä", vastasi Winter.
"Mikä Päärn se oli?"