"Tytön asian voisi moision poliisikin suorittaa", ehdotti vanhan paronin ihmeeksi itse rikoksen kallis uhri. "Kun hän on minun palvelijani ja nainen, niin annan hänelle puolen syytä anteeksi, jos herrat paronit suostuvat."
Päätettiin, että Miina oli rangaistava moisiossa, mutta Päärn haagioikeudessa. Tytölle annettavat lyönnit määrättiin nuoren paronin pyynnöstä ainoastaan kahdeksaksitoista.
Herbert ei sittenkään vielä ollut oikein tyytyväinen tytön rangaistukseen, mutta kun hän ajatteli rikoksen suuruutta — Miinahan oli muiden muassa poikia yllyttänyt lyömään — niin hän vihdoin rauhotti itseänsä. "Sellaista julkeutta ei Juliettekaan voisi jättää rankaisematta", hän ehkä ajatteli. Nyt hän isän käskystä kirjoitti Päärnun rikoksesta kannekirjan haagioikeuteen; opman moision poliisina ja päällekantajana pani myös nimensä alle. Kunnan vanhimman piti kirjan ja miehen kanssa seuraavana aamuna varhain lähteä haagioikeuteen. Nyt oli asia toimitettu ja herra Winter kannekirja ja tytön pieksättämislupa kädessä lähti ontuen menemään. Mutta moision pihassa oli hän jälleen suora ja terve mies. — — —
Voi, teitä viisaat ja oikeat tuomarit tuolla "ylhäällä"! Teille ei kummallekaan tullut mieleen tutkia asiaa syytettyjenkin puolelta. Heidän syyllisyytensähän jo siitä selvisi, että heidän päällensä kannettiin! Talonpoika on aina syyllinen ja moision isäntä oikeassa. Sentähden ei huomenna haagituomarikaan kysy mitään syytteenalaiselta — moision herran kirjeessä selitetään kaikki. Jos syytteenalaiset kertoisivat asian toisella tavalla kuin kirjeessä on, niin he valehtelisivat, nuo kurjat! — — —
Keväinen aamu oli ihmeen kaunis. Kastepisarat kimmelsivät vaalean viheriällä nurmella, aurinko levitti kultaista loistoaan yli maan ja metsän ja linnut lauloivat kilvassa. Siintävä ilma henki rauhaa, iloa ja viehätystä; kaikki tuntui riemuitsevan.
Tänä kauniina aamuna annettiin moision tallissa syyttömälle ihmiselle verinen selkäsauna. Pian alkoivat vitsat vinkua, sydäntä särkevät hätähuudot häiritsivät kukoistavan luonnon pyhää rauhaa ja punainen, kuuma veri sai oikeudenjakajan mielen tyydytetyksi.
Sillä Winter isäntä itse on rangaistusta katsomassa ja lyöntejä lukemassa. — Tallissa ovat penkki ja vitsakimppu valmiina. Penkin vieressä on vanha pytty, jossa sakeaa sekaista vettä. Vanha, tuskaisen näköinen, tukeva vahti odottaa kärsimättömänä, että tyttö lopettaisi itkunsa ja heittäytyisi penkille. Hän ottaa vitsat käteen ja koettelee niitä ilmassa heiluttaen. Winter isäntä nojautuu tallin ovipieleen ja hänkin odottaa kiiltävin silmin, ilkeä piirre suun ympärillä.
"Anna kuivalta — sitten suolavettä päälle", urisee hän vahtimiehelle.
"Joutuin penkille!" karjuu hän kääntyen tytön puoleen.
Vahti tarttuu tyttöön, heittää hänet penkille ja paljastaa hänet. Armottomat lyönnit tekevät valkean ihon pian tummaksi ja yhä tummemmaksi, kunnes se käy hikiseksi ja kuumaksi ja vihdoin veriseksi. Ja joka lyönnin perästä kuuluu vapisevasta ruumiista sydäntä viiltävä kiljahdus, jota kuullessaan linnut vaikenevat säikähdyksestä ja lähtevät pyristen lentoon. — — —
Opman lukee lyönnit. Niitä piti olla kahdeksantoista. Mutta kahdeksantoista on jo täysi, vaan opman ei huuda, että riittää. Rangaistuksen alainen itse ei tiedä, kuinka monta lyöntiä hänen pitää saada, vahti ei tiedä, kuinka paljon hänen pitää antaa — mutta opman seisoo ja vaikenee — vaikenee yhä vielä, kunnes kahdeksastatoista on tullut kolmekymmentä. Vähän enemmän ei ole vahingoksi. Ihmisethän ovat niin hukassa.