"Vait, nyt puhun minä!" lausui hän kulmiaan rypistäen. "Sinä, Ants, olet joka paikassa selittänyt, ettei aputöitä enää ole, ja olet saanut toisetkin sitä uskomaan. Johan kerran olette vastaankin panneet ja jättäneet aputyöt tekemättä. Onneksi maksoitte päivät jälleen takaisin, sillä suuri erehdys on se, mitä sinä itse uskot ja toisille opetat. Kaikki orjuus jää vielä ennalleen, kunnes maat ovat mitatut. — — —"
"Mutta onhan ilmotettu, kunnioitettava herra, että uusi laki jo on voimassa, eikä siinä enää ole aputekoja", rohkeni Ants sittenkin väittää.
"Ei ole ihme, jos toiset miehet ovat tyhmiä tomppeleita", vastasi moision isäntä, "mutta että sinä, Ants, joka osaat lukea ja tahdot olla kunnan vanhin, olet yhtä tuhma ja vielä rupeat toisten kiihottajaksi, sitä en olisi uskonut! Tänäkin päivänä olet joukon miehiä tuonut mukanasi. Sinä tietysti heitä kiihotit. Mitä he tuolla pihassa oikeastaan tahtovat?"
"En minä ole heitä kiihottanut, kunnioitettava herra, he kaikki tulivat itse", vastasi Sepän Ants. "Ja mitä he tahtovat? Eikös herrat kysyisi heiltä itseltään!"
"Minulla ei ole aikaa — pitää heti lähteä", vastasi herra von Helffreich, raputtaen kärsimättömästi sormillaan pöytää. "Sano sinä minulle, mitä heillä jälleen tänä päivänä on mielessä — ovatko ainoastaan uudet kontrahdit, vai vielä jotakin muuta?"
"Tahtovat saada huojennusta sonnanvedosta", vastasi Ants, "ja tietysti uusia kontrahteja myöskin."
"Ja sinä itse? Mitä sinä toivoisit?"
"Minä! Noh, eivät helpotukset minullekaan pahaa tekisi."
Moision herra nousi ylös ja astui Antsin eteen.
"Huomaa nyt, mitä minä sinulle sanon ja sano sinä se toisillekin. Kaikki orjuus jää Mahtran moisiossa entiselleen, kunnes teille annetaan käsky, että tulette uusia kontrahteja tekemään. Teidän ei varmaankaan tarvitse kauvan odottaa, sillä toivon, että meidän maat jo Jaakonpäiväksi tulevat mitatuiksi. — — — Jos teillä vielä muuta on sanomista niin puhukaa opmannille; minun pitää lähteä."