"Mene sinä, Ants, sisälle ja sano opmannille, että me emme tule sontaa ajamaan", ehdotti Pärtlen isäntä.
"Niin mene!" käskivät toisetkin. "Vaikka pää menisi, niin tahdomme saada oikeutta!"
Uhkamielinen lujuus kaikui miesten sanoissa ja tuo lujuus ilmeni myös heidän vakavissa, rohkeissa kasvoissaan.
"Eikö kukaan teistä tahdo lähteä sonnanajoon?" kysyi kunnan vanhin, jota nähtävästi miesten päättäväisyys miellytti, mutta joka varovaisuudesta tahtoi saada tietää, oliko heidän päätöksensä yksimielinen.
Kaikki vakuuttivat vielä yhdestä suusta, etteivät mene sonnanajoon. Nyt lähti Ants Tertsius sisälle opmannin luo.
Isännöitsijä Rosenberg, keski-ikäinen, suurikasvuinen, punottava mies, istui pöydän takana ja sulki kirjoja, joita herra siellä ollessaan oli katsonut ja jättänyt pöydälle levälleen.
"Noh, mitä vielä?" hän kysyi kääntämättä katsettaan tulijaan.
"Miehet käskevät sanomaan, että he ennen luopuvat tuloistaan ja kuolevat nälkään kuin vasten oikeutta tulevat ajamaan moision sontaa", vastasi kunnan vanhin.
"Ovatko tulleet hulluiksi? Etkö sanonut heille, mitä herra juuri puhui?"
"Sanoin kyllä."