"Noh, mitä arvelet, lähdemmekö vai ei?" kysyivät miehet. "Eihän haagituomarin käskylle vastaan tohdi panna, mutta varmaa on, että siellä saamme selkäämme, jos tahdomme vaatia oikeuksiamme."
Ei kunnan vanhinkaan tiennyt parempaa neuvoa.
"Tahdotteko siis yhä vielä vaatia oikeuksianne?" kysyi hän.
"Tietysti", oli vastaus. "Sillä kun alistuisimme, mikä meidän sitten olisi edessä? Keisari on meille antanut oikeuksia, saksat eivät niitä meille soisi — pitääkö meidän sitä sitten ristissä käsin katsella?"
"Noh, sitten pitää meidän myöskin haagioikeudessa ottaa selkäämme", huomautti kunnan vanhin.
Kun neuvottelemista tällä tavoin yhä kesti, astui samassa eräs punasepelinen tyttö miesten joukkoon ja kysyi kunnan vanhinta.
"Onko tuo Habajan ihmisiä?" lausui Ants Tertsius nähdessään tytön.
"Miina, mitä sinä meillä asioitset?"
Tyttö oli tullut suurella kiireellä, sillä hän oli kovin hengästynyt. Hänen punottavat, hikiset kasvonsa ja rauhattomasti vilkkuvat silmänsä osottivat, että hän oli kiihtyneessä mielentilassa.
"On juuri teille asiaa", vastasi hän tuntien kunnan vanhimman. "Isäntä laittoi teille tuttavuuden vuoksi sanan, etteivät teidän miehet tulisi Habajalle; teitähän on jo tänä päivänä sinne kutsuttu — — —."
"Soo! Mikä siellä sitten on?"