"Mitä muuta kuin kaikki yksistä puolin vastaan, jos väkivallalla tulevat!" vastasivat toiset.
"Panemme vastaan, niin! Koska ei mikään muu auta, niin olkoon sota", neuvoivat jotkut.
Jälleen mietti kunnan vanhin itsekseen. Hänen näöstään saattoi huomata, että hän taisteli kiihtyneiden tunteittensa ja varovaisen järkevyyden välillä.
"Miehet", sanoi hän vihdoin. "Minäkin luulen, että meidän tulee yhtenä miehenä taistella oikeuksiemme puolesta — pelottomina ja perääntymättä, mutta koettakaamme tehdä sitä järkevästi, koettakaamme ensin hyvällä jotenkin päästä perille. — — —"
"Mutta kuinka? Kuinka tästä vielä hyvällä voi selviytyä?" kysyi moni.
"Lähtekäämme ensiksi vielä kirkkoherran luo", vastasi Ants, "valitamme hänelle hätäämme, ja pyydämme, että hän meitä auttaisi!"
"Tahtoneeko hän meitä saksoja vastaan auttaa? Ja jos hän tahtoisikin — tohtineeko hän?"
"No, ehkä koetamme! Eihän se mitään maksa! Ehkä hänellä on venäjänkielinen lakikirja, ja hän sanoo meille, mitä siinä on. Ja jos hän tätä ei tee, niin ehkä kirjoittaa haagituomarille, että me hirmusta emme lähteneet Habajalle ja että meitä ei piestäisi."
Suurta toivoa papin apuun ei miehillä näyttänyt olevan. Sitä ei varmaankaan neuvonantajalla itselläänkään ollut, sillä hän lisäsi kohta:
"Miehet, mutta meidän pitää myös tietää, mitä toisten kuntain miehet asiasta arvelevat. Hehän vaativat samaa oikeutta kuin mekin. Jos emme enää mistään saa apua, jos kirkkoherrakaan ei tahdo meitä auttaa, niin olisi hyvä, että toisten kuntain miehet olisivat meidän kanssamme yhdessä neuvossa ja me yhteisesti ilmottaisimme, että vaadimme oikeutta. Jos sitten sotamiehet lähetetään kimppuumme, tulevat he ehkä avuksemme eivätkä anna meitä piestä."