Tuskin olivat miehet ehtineet pappilan pihaan, kun heille siellä pitäjän oikeusherra odottamatta tuli vastaan. Kun Ants kävi toisten edellä, niin sai hän ensimmäiseksi puhua tämän kanssa. Tuota oikeusherran vastaan tulemista piti Ants hyvänä enteenä.
"Hyvää päivää, kunnioitettava oikeusherra, olipa hyvä, että tapasimme herran täällä."
"Miksi niin?"
"Meitä kutsuttiin tänään Habajan moisioon, mutta tyttö toi yöllä sanan ja kertoi, että siellä 600 sotamiestä pyssyineen, rumpuineen ja torvineen on koolla ja piirittää kansaa moision pihassa ja että siellä rahvas on pakotettu vannomaan sitä asetusta noudattaakseen, joka neljäkymmentä vuotta jo on ollut, ja joka ei ollut vannonut oli sidottu penkkiin ja hänet oli piiskattu veriseksi, ja viisi kunnan vanhinta pantu rautoihin ja pistetty kellariin. Sentähden me emme uskalla Habajalle mennä."
"Mutta teidän pitää kuitenkin noudattaa oikeuden käskyä", virkkoi pitäjän oikeusherra. "Eikä teitä sinne olisi kutsuttu, jos teissä ei olisi syytä."
"Ei meillä ole muuta syytä kuin, että emme tahdo jäädä osattomiksi uusista oikeuksistamme", vastasi Mahtran kunnan vanhin.
"Mutta mitä te sitte täältä pappilasta haette?"
"Tulimme rukoilemaan kirkkoherraa kirjoittamaan haagiherralle, ettei sotamiehiä Mahtraan laitettaisi. Rahvaalla on paha mielessä, aikovat panna vastaan ja nousta sotaan, silloin sotamiehet tapetaan ja moisio poltetaan."
"Älä puhu niin hirveitä asioita!" huudahti oikeusherra katsellen tutkivasti Antsia ja sitten perästä tulevia toisia miehiä.
"Älkööt saksat tehkö niin hirveitä asioita", vastasi kunnan vanhin syläisten. "Meillähän kaikilla on sama keisari, joka lait antaa ja hän on meille antanut uuden asetuksen, mutta saksat pakottavat pieksemisellä alistumaan vanhaan lakiin ja vannomaan! Meillä on yksi keisari, mutta sittenkin on joka virstan päässä kuningas."