"Tyttö oli ymmärtäväisempi kuin poika!" huudahti herra von Heidegg, kun sai puolisoltaan kuulla, että "ranskalainen mamseli" oli hylännyt nuoren, rikkaan paronin kosimisen.
Ja molemmat olivat niin onnelliset tuosta odottamattomasta uutisesta, ett'eivät huomanneetkaan, kuinka loukkaava asia oikeastaan oli heidän ylhäiselle sääty-ylpeydelleen ja kuinka se mahtoi masentaa heidän poikaansa, paroni Herbert Heideggiä. Tyttö, jonka täytyi omalla työllään elättää itsensä, jolla ei ollut muuta kuin kolme leninkiä ja lämmin sydän, jolla koko maailmassa ei ollut mitään menetettävää, vaan kaikki voitettavana — tuo tyttö vastaa paroni Herbert Heideggille: "Kiitän hyväntahtoisuudestanne, mutta minä en teitä tarvitse!" — — — Todellakin, jos paronin neiti von A. eli kreivin neiti von B. niin olisivat vastanneet — olisivat kosijan isä ja äiti saaneet halvauksen. Mutta nyt kiitti toinen Jumalaa ja toinen ylisti tytön ymmärrystä ja molemmista tuntui kuin olisivat päässeet suuresta vaarasta.
Heideggien onni tällaisesta asian käänteestä oli suuri. Heille olikin jo heidän poikansa tuottanut todellista murhetta ymmärtämättömän erehdyksensä tähden. Mutta he itse erehtyivät, kun luulivat, että poika pian unohtaa turhaan rauvenneen leikkinsä, nauraa omaa hulluuttaan ja sitten heittää mielestään koko asian. Niin ei käynyt. Päin vastoin huomasivat vanhemmat huolestuneina, että Herbertin sydäntä jäyti joku salainen tuska, sillä hän muuttui päivä päivältä yhä totisemmaksi, umpimielisemmäksi, elämästä ja ympäristöstä välinpitämättömämmäksi. Hän puhui vähän, söi vähän ja teki työtä vähän. Hänen koko sisällinen olentonsa näkyi murtuneen.
"Hm", sanoivat isä ja äiti, "tuo tyhmyys näyttää juurtuneen syvemmälle kuin toivottava olisi." Mutta lohduttaen itseään he lisäsivät: "Aikaa myöten asia kyllä unohtuu. Joka haava paranee vihdoin oikeaa lääkettä käytettäissä." Mutta oikeana lääkkeenä he pitivät ranskalaisen neidin poistumista ja pojalle morsiamen hankkimista — oikean morsiamen. Siksi valitsivat he oman maansa tyttäristä kaikkein hurmaavimman ja pitivät huolta, että poika hänen kanssaan usein sattui yhteen.
Juliette Marchandkin huomasi paroni Herbertin masentuneen mielialan heidän keskustelunsa jälkeen lehtimajassa. Ja hänen hellä, hyvä sydämmensä kärsi varmaankin yhtä paljon kuin Herbertinkin.
Mutta tuo sydän oli jo ennen Herbertin kosimista salaa taistellut. Juliette oli jo kauvan sitä ennen aavistanut, mikä hänellä talossa oli odotettavissa, ja tällainen tietohan ei jätä ketään naista välinpitämättömäksi. Ja nyt oli Juliette vielä äkkiä tullut nuoren, kauniin, lahjakkaan, kunnioitettavan miehen ystäväksi, jonka seurassa hän nautti tuota lämmintä hauskuutta, jota vastainen mieltymys synnyttää.
Mikä ihme sitten, jos neidon sydämmessä alkoi jotakin itää — salaa, vasten tahtoa. Hän itse koetti sitä salata, ikäänkuin peittää ja kuunnella järjen ääntä tunteita vastaan. Mutta usein hänet sittenkin valtasi tunne ja hän ajatteli Herbertiä, jota ei olisi saanut ajatella, joka ei häneen kuulunut. Kokonaiset suuret tulevaisuuden tuumat tunkeutuivat hänen mieleensä ja niiden keskipisteenä oli Herbert ja hän itse.
Hän oli mielessään kuvaillut olevansa moision emäntänä. Kuinka hän olisi kaikkia kohtaan lempeä ja hyvä, hädänalaista auttaisi, köyhiä ravitsisi, puolisonsa kanssa taistelisi, huojentaen, armottomasti rasitettujen, henkisessä ja aineellisessa puutteessa olevien, sorrettujen talonpoikain tilaa, harjoittaisi väkivallan asemesta oikeutta, kovuuden asemesta armoa. Kaikki hyvät ihmiset olisivat sitten voineet sanoa: "Katsokaa Heideggin moision oloja — ottakaa siitä esimerkkiä — ja kaikki tuo on tuon pienen ranskalaisen avulla saatu aikaan!" — — —
Mutta tavatessaan itsensä tuollaisissa, luvattomissa unelmissa, löi hän kädellään vasten otsaansa herättääkseen huolettomaa järkeänsä toimintaan ja päästäkseen runomaailmasta todellisuuteen. Tuo pääseminen kysyi taistelua ja vaivaa, mutta, Jumalan kiitos, se onnistui. Ei hän suotta sanonut itseään järkeväksi, eikä hän suotta ollut yksinäisellä elämänradallaan oppinut itsenäisyyttä ja varovaisuutta.
Eihän tuo mies ole yksin maailmassa, eihän hän ole vapaa, ole itsenäinen. Sadat asiat liittävät häntä perheeseen, sukuun ja seurapiiriin — ja niistä ei kukaan suvaitse tuota pientä ranskalaista; he kaikki pitäisivät häntä rohkeana tunkeilijana, jota kaikin tavoin vastustettaisiin. Johan he nyt häntä vihasivat, vaikkei hän heille ollut tehnyt mitään pahaa — ainoastaan siitä syystä, että hän monessa asiassa rohkeni ajatella toisin kuin he. —