Niin, Juliette Marchand oli taistellut tunteitaan vastaan ja taisteli yhä edelleen — ja tämä oli hänelle raskasta senkin vuoksi, että hän näki Herbertin kärsivän. Olihan hän niin myötätuntoinen jokaista kohtaan, minkätähden ei hän olisi sitä tuota miestä kohtaan, joka oli hänen mielessään.
Eikä hän sittenkään voinut eikä saanut häntä auttaa — Herbertin itsensä, hänen onnensa tähden ei hän sitä tohtinut. Hän tiesi, että apu on ainoastaan heidän eroamisessaan ja huojentaakseen tuon eron katkeruutta, koetti hän nuorta miestä kohtaan olla kylmä ja jäykkä, vaikka se olikin kiusallista. Mutta hän oli koettanut tahdon voimalla päästä tunteittensa herraksi ja sillä tiellä eteni hän askel askeleelta.
Näin olivat asiat Julietten ja Herbertin välillä, kun toukokuun lopulla julkiset tapaukset, jotka kiihottivat koko maakunnan väestöä, käänsivät heidänkin huomionsa omasta itsestään toisaalle.
Juliette ei paljon asiasta voinut Herbertin kanssa keskustella, sillä hän karttoi kovin huolellisesti tämän seuraa. Mutta ruokapöydässä kuuli hän herrasväen keskinäisestä puheesta ja palvelijoilta, mitä julkisuudessa tapahtui ja kaikkien huomiota niin kiinnitti.
Lähellä ja kaukana olivat talonpojat kuohuksissa. Uusi laki oli synnyttänyt selkkauksia, kansan mielen kiihottanut. Monessa moisiossa jättivät ihmiset vuokravelvollisuutensa täyttämättä, vastustivat moision työtä. Siellä, täällä näytti liike niin uhkaavalta, etteivät tavalliset rankaisukeinot enää auttaneet; moision isännät olivat kuvernementti-kaupungista pyytäneet sotaväkeä avukseen ja saaneetkin.
Rauhattomuuksien syyt jäivät Juliettelle koko lailla epäselviksi; saksojen puheesta hän vain kuuli, että talonpojat olivat kiittämättömiä, häpeämättömiä, vaativia ja tyhmiä. Heille oli annettu sormi, mutta he tahtoivat koko käden. Kamaripalvelija Tohver kuiskaili jotakin saksojen petollisuudesta ja ahneudesta, mutta ei voinut sitä mitenkään todistaa eikä selittää. Mutta Juliette mietti itsekseen, minkätähden tuollaisia rauhattomuuksia nyt vasta syntyi? Kansan elämä oli hänen mielestään sellainen, ettei siihen milloinkaan olisi voinut tyytyä. Toisissa, Julietelle tutuissa maissa olisivat tuollaiset olot synnyttäneet alituisia, julkisia kapinoita.
Rauhattomuuden sanomat johtivat Julietten mieleen jotakin, jonka hän viimeisinä aikoina kokonaan oli unohtanut. Paroni Herbert oli talvella puhunut suurista uudistuksista ja parannuksista talouden, isännyysvallan ja talonpoikain olojen alalla, kun moisio huhtikuun lopulla piti hänelle joutua. Muiden muassa oli hän vapaaehtoisesti luvannut huojentaa talonpoikain orjuutta, ja tehdä enemmänkin kuin laki vaati. Samoin oli hän luvannut harkita ruumiinrangaistuksen poistamista, mutta sanonut tahtovansa sitä heti rajoittaa.
Neiti Marchandia huvitti nyt kysymys, kuinka paljon hän jo oli päätöksiään toteuttanut. Ja vielä enemmän herätti asia hänen mielenkiintoaan, kun hän kuuli, että paroninkin alustalaiset olivat vastustaneet niin sanottuja aputekoja.
Juliette olisi mielellään Herbertiltä itseltään kysynyt näistä asioista, mutta hän ei tahtonut kahden kesken hänen kanssaan ruveta pitempään keskusteluun ja herrasväen kuullen ei voinut hän sellaiseen puheaineeseen ryhtyä, he olisivat sitä pitäneet epänaisellisena ja sotkeutumisena asioihin, jotka eivät häneen kuuluneet. Kamaripalvelijalta kysymistäkään ei Juliette pitänyt oikeana, sillä nyt, kun Herbert oli isäntänä, pelkäsi hän, ettei Tohver olisi kyllin puolueeton. Sentähden koetti hän saada tietoja tuolta alati vaikenevalta virkatoveriltaan, herra Lustigilta.
Ensin hän kysyi, tiesikö tämä mitään talonpoikain rauhattomuuksien syistä.