Juliettestä tuntui kuin olisi hän menettänyt jonkun kalliin asian; hän oli käynyt murheelliseksi. Kun he hitaasti jälleen lähestyivät rakennusta, kiitti hän virkatoveriaan seurasta ja lähti äkkiä jälleen omaan huoneeseensa. Siellä hän vielä kauvan ajatteli kuulemiansa asioita ja pitkin päivää oli hänen mielensä raskas — hänestä tuntui kuin olisi joku rikkonut uskollisuutensa häntä kohtaan. — — —
Mutta pian hänen vielä piti saada kuulla jotakin, joka vielä enemmän tuskastutti ja masensi hänen mieltänsä.
Pari päivää tämän perästä — kun hän oli kaupungista kotiin tullut — koputettiin arasti hänen huoneensa ovelle. Vanha kamaripalvelija Tohver, ja hänen selkänsä takana palvelustyttö Mai raittiine kasvoineen ja korkeine rintoineen, astuivat Julietten sisään kutsuessa huoneeseen. Mai vähän esteli, mutta kun Tohver hänelle viittasi, seurasi hän kuitenkin perässä.
Molemmat olivat kiihottuneen näköisiä.
"Neiti", alkoi kamaripalvelija kumarrettuaan pari kertaa, "Mai kertoi minulle ihmeellisiä asioita ja pyytää nyt, että minä niitä teille, neiti, puhuisin. — — — Meillä on maanantai-aamuna jälleen piesty ihmistä tallissa ja hänen veristä ihoansa valettu silakan suolavedellä. — — —"
Kouluneiti katseli suurin silmin puhujaa; hän ei näyttänyt oikein ymmärtävän tämän sanoja.
"Piesty — ketä meillä on piesty?"
"Isännöitsijän palvelijaa, Miinaa — neiti varmaankin hänet tuntee — nuori, terävä tyttö. — — —"
"Miinaa piesty? Kuka häntä on piessyt?"
"Se joka aina ihmisiä moisiossa pieksee, kun käsketään — vahti!"