Juliette käänsi kalpeat kasvonsa syrjään; hänen sydäntään painoi ja ahdisti, että hänen oli vaikea pidättää huutoa.
"Mutta eivätkö sitten Miina ja hänen sulhasensa itse selittäneet paronille, kuinka asia oikeastaan oli?" lausui hän kääntyen vihdoin jälleen kamaripalvelijan puoleen.
"Heiltä ei ole mitään kysyttykään", vastasi Tohver, "he eivät ole herrojen luona käyneetkään."
"Mitä puhutte? Kuinka voitiin heitä kuulustamatta rangaista?"
Kamaripalvelija kohotti olkapäitään. Hänen kasvoilleen levisi lystikäs, puoleksi katkera, puoleksi leikillinen ilme.
"Saksat uskovat ainoastaan opmannia — hän on korkeampi kuin palvelustyttö ja kylän poika."
Kouluneidin katse ilmaisi epäilystä ja kauhua.
"Minä en usko tuota kaikkea", virkkoi hän kärsimättömänä ja kääntyi jälleen akkunaan päin. "Ainakaan ei ole totta, että rangaistus annettiin, ennenkun rangaistuksen alaisten syy oli selvä ja varma. Minä tahdon tutkia, kuinka kaikki on ollut."
"Neiti", lausui jälleen Tohver nöyrällä, rukoilevalla äänellä. "Miina raukka on heti lähtenyt opmannin luota kylään vanhempain kotiin. Opman on häijy mies — Miina pelkää, että tämä häntä vielä rankaisee tuon poislähdön tähden, tai ainakin kiusaa, tai pakottaa takaisin tulemaan. Siitä on tytöllä suuri kauhu. Neiti on ehkä niin hyvä ja pyytää nuorta paronia, ettei opman enää saa Miinalle tehdä pahaa ja antaa hänen olla vanhempainsa luona."
"Sen tahdon tehdä."