"Opman on myös uhannut, että Miinan isältä nyt talo otetaan", lisäsi Tohver vielä. "Neiti ehkä pyytäisi herra Herbertiltä, ettei sitä tehtäisi."
Senkin lupasi Juliette erinomaisen varmalla ja lujalla äänellä.
Mutta tähän ei kamaripalvelijan kertomus päättynyt. Hän piti tarpeellisena vielä enemmän herättää hyväsydämmisen kouluneidin myötätuntoa puolustettaviaan kohtaan. Sentähden hän sanoi:
"Neidille tahtoisin kertoa, että Miinan sulhanen on meidän Maien veli. Neiti ehkä vielä muistaa — sama nuori mies, joka viime syksynä sai moision tallissa vitsoja, josta neiti niin pelästyi."
Juliette muisti hyvästi Päärnun, tuon suuren, tukevan, totisen näköisen työmiehen, jonka mökkiäkin hän kerran oli käynyt katsomassa. Myötätuntoisesti silmäillen Maiea, kysyi hän kamaripalvelijalta:
"Ja minkälaisen rangaistuksen Maien veli tällä kertaa sai?"
"Hänelle on haagioikeudessa annettu kahdeksankymmentä kepinlyöntiä", vastasi Tohver. "Se ei ole leikin asia, neiti! Päärn on tukeva mies kuin karhu, mutta sittenkin on hän nyt sängyssä ja sairastaa haavojaan."
"Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä!" kertoi kouluneiti, ja Tohverista näytti kuin olisi hänen pieni, valkea kätensä mennyt nyrkkiin. Sitten kääntyi neiti Marchand tutkivin katsein vielä kerran kamaripalvelijan ja tytön puoleen. "Ja te molemmat uskotte varmasti, että asia on niinkuin Miina ja Päärn ovat kertoneet? Te ette epäile, että molemmat puhuvat totta? Teidän sydämmenne sen varmasti tuntee?"
Tohver nosti sormensa ylös, joka merkitsi, että hän uskalsi, vaikka päänsä kautta sen vannoa ja vakuutti, että tyttö ja poika ovat kunniallisia ihmisiä, joihin jokainen täysin luottaa. Mutta sitä ei voinut opmannista sanoa.
"Puhutaanko hänestä pahaa?" kysyi Juliette.