Tohver kohotti harmaita kulmakarvojaan ja pyyhkäsi halveksivasti molemmilla käsillään.
"Oi taivas, neiti! Minä en tahtoisi olla kielittelijä, mutta minun pitää sittenkin sanoa, että se mies on monen lapsen isä, vaikkei hänellä ole puolisoa. — — —"
"Onkos Maien veljellä vielä mitään pelättävää isännöitsijän puolelta?" kysyi Juliette katsellen myötätuntoisesti tytön kauniita, surullisia kasvoja.
"Eikös tämä häntäkin voi kiusata", vastasi Tohver, "ja viedä talliin vähimmästäkin syystä. Mutta sitä miestä onkin jo niin kiusattu ja ahdistettu, että hän siihen on melkein tottunut."
"Kertokaa neidille Päärnun talon asiasta", kuiskaili Mai, joka ymmärsi, että hänen veljestään oli puhe, ja nykäsi Tohveria takin liepeestä. "Ehkä neiti voisi hänenkin hyväkseen jotakin tehdä!"
Tohver arvasi itsekin, että nyt oli paras hetki kertoa kouluneidille senkin seikan. Tunsihan hän sen niin hyvästi. Ja ainoastaan neiti Marchand saattoi jotakin tehdä myöskin Maien veljen hyväksi, jota vanha kamaripalvelija itse kelpo miehenä arvosteli. Vanhan, tottuneen kamaripalvelijan tietoon kyllä tuli kaikki, mitä talossa tapahtui. Tohver tiesi jo aikoja sitten, millä silmin nuori paroni katseli kaunista kouluneitiä ja kuinka kovin hän tätä kunnioitti ja kuinka neidon sanat häneen vaikuttivat. Eikä tarvinnut epäillä sitäkään, ettei ranskalainen neito tahtonut auttaa, sillä ei kukaan tiennyt niin hyvin kuin Tohver, kuinka lämmin sydän hänellä oli talonpoikaraukkoja kohtaan.
"Ei suinkaan neiti pane pahaksi, jos kerron vielä jotakin Maien veljestä", virkkoi hän ja nauroi ikäänkuin anteeksi pyytäen. Mai koetti salaa häntä kehottaa tuon tuostakin nykäisten häntä takaa päin. "Sillä miehellä on, neiti, varsin kurjat päivät ja hän olisi iloinen, jos joku hänestäkin puhuisi hyvän sanan nuorelle moision herralle."
Juliette kuunteli yhä enenevällä mielenkiinnolla hyväsydämmisen Tohverin kertomusta. Tohver alkoi Päärnun isän onnettomasta elämäkerrasta, kuvasi hänen kuolemaansa haagioikeudessa saatujen lyöntien seurauksena ja selitti, minkätähden isän talo pojalta oli pois otettu ja kuinka Päärn turhaan oli koettanut paronilta saada takaisin isänsä taloa tai jotakin toista vuokrapaikkaa, sillä vanha paroni ei häntä kärsinyt. Tohver ei salannut, että miehellä oli kiivas ja taipumaton luonne, mutta sanoi vanhan paronin itsensä täytyneen tunnustaa, ettei hänellä ollut ahkerampaa, huolellisempaa ja kunniallisempaa työläistä kuin tuo "vastahakoinen koira". Kaikkein surullisempaa sanoi hän olevan, ettei Päärn ilman paikkaa voisi mennä naimisiin, sillä nyt hänen piti pienessä mökkihökkelissä itseänsä elättää. Näin viettivät morsian ja sulhanen surullista, toivotonta elämää. — — Tohver ei jättänyt sitäkään kertomatta, kuinka kupias oli tahtonut väliin tunkeutumalla rikkoa Miinan ja Päärnun liittoa.
"Tuohan on koko romaani!" huudahti neiti Marchand lyöden käsiään yhteen, kun kertoja oli lopettanut.
Tohver kyllä ei tiennyt, mitä 'romaani' sana merkitsi, mutta oli kuitenkin tyytyväinen, kun kertomuksensa oli neitiin vaikuttanut. Sillä tämä oli liikutetun näköinen ja hänen kauniissa, mustissa silmissään ilmeni päättäväisyyttä ikäänkuin aikoisi hän jotakin tehdä. Sen hän vihdoin sanoillaankin todisti: