"Minä en tiedä, kuinka paljon minun sanani paroniin vaikuttavat", lausui neiti Marchand, "mutta minä tahdon hänen kanssaan sopivalla hetkellä kaikista näistä asioista puhua. Minä pyydän paronia muistamaan Miinaa ja Maien veljeä."
Tuo lupaus oli Maien ja Tohverin mielestä yhtä hyvä kuin voitto. Maie oli niin hyvillään, että tahtoi suudella kouluneidin kättä, jota tämä ei kuitenkaan sallinut. Kiitollisina lähtivät molemmat neiti Marchandin huoneesta. —
Huolimatta suuresta väsymyksestä matkan jälkeen, ei hän tahtonut sinä yönä paljon unta saada. Mitä piti hänen ajatella kaikista noista hirveistä asioista, joita sinä iltana oli saanut kuulla? Mikä mies oli Herbert Heidegg, kun hänen moisiossaan saattoi tapahtua tuollaisia seikkoja? Sehän oli aivan kuin nyrkkivallan aikoina. Ja tuo tapahtui miehen nähden — ei miehen tahdosta ja luvalla, hänen, joka puhui vapaamielisyydestä ja lempeämmistä uudistuksista, jonka oikeutta rakastava sydän ja selvempi näkökanta ei voisi sallia vääryyttä ja väkivaltaa! — — — Hän ei ole vapaa — sanoo Gottlieb Lustig — hän on vanhempain ja seurapiirin vaikutuksen alainen. Olkoon. Mutta milloinka voi hän heidän vaikutuksestaan vapautua, kun ei hän yritäkään sitä tehdä? Vai eikö hän tahtonutkaan heidän vaikutuksestaan vapautua? — — — Hän ei siis puhunut totta, kun hän sitä tuonaan vakuutti. — — — Herbert Heidegg valehteli! — — —
Ahdistava, kiusallinen tuska teki Juliette Marchandin rauhattomaksi, jotta hän vasta myöhään saattoi nukkua. —
Jo seuraavana päivänä oli hänellä hyvä tilaisuus puhua Herbertin kanssa kahden kesken. Nuori paroni itse antoi hänelle siihen aihetta. —
Vanha paroni puolisonsa ja vanhimman tyttärensä kanssa oli puolisen jälkeen ajanut naapuriin kyläilemään. Juliette istui hieno käsityö kädessä puutarhan puoleisella verannalla ja koetti haihduttaa kiusallisia tunteitaan lukemisella. Samassa astui Herbert Heidegg puutarhasta rappusille, pyyhki hikeä otsaltaan — hän tuli nähtävästi pellolta — ja kääntyi kouluneidin puoleen kohteliaasti kysyen, saisiko hän täällä levätä ja polttaa jonkun sikarin.
Neiti Marchand ei sitä vastustanut.
Herbert otti itselleen tuolin nurkasta ja istui lähelle Juliettea. Äänetönnä sytytti hän sikarin ja katseli mietteissään alas kevätihanuudessa kukoistavaan puutarhaan.
"No, kuinka teitä miellytti meidän vanha Tallinna, neiti Marchand?" kysyi hän vihdoin puheen jatkoksi.
"Minä olin iloinen, kun kerran vielä sain nähdä merta", vastasi neito.