"Te rakastatte merta?"
"Kovin. Se on niin avara, niin rajaton ja ääretön. Minä rakastan vapautta, sentähden rakastan merta."
"Minä taas vainioita ja niittyjä, joita metsä ympäröi", nauroi Herbert.
"Lainehtivat viljatasangot ovat minun mereni."
"Ovatko ne tänä vuonna hyvin menestyneet?"
"Koko lailla. Tietysti ne vastaisuudessa tulevat vielä
kukoistavimmiksi, kun rupean perusteellisemmin tekemään työtä.
Eilen sain ensimmäiset, uudenaikaiset työkalut — suoraan tilatut
Englannista."
"Taloudellisiin uudistuksiin olette siis jo ryhtyneet?"
"Olen, neiti. Asioiden pitää muuttua täällä moisiossa; minä tahdon vapautua Aasian oloista. Teidän pitäisi parin, kolmen vuoden perästä nähdä minun talouttani, minun peltojani ja niittyjäni!"
Juliettea ei tuo kehuminen miellyttänyt. Tuo iloinen ja itsetietoinen puhetapa viilsi hänen sydäntään. Tuo mies on ryhtynyt uudistuksiin ja parannuksiin, mutta ensiksi omassa taloudessaan! Toisia kohtaan, joilla on suurempi hätä, ei hän vielä ole mitään tehnyt!
"Tietysti tulevat teidän vuokralaisenne pellot ja niityt myös vastaisuudessa kauniimmin kukoistamaan", huomautti Juliette. "Heillähän on nyt parempi aika pitää niistä huolta. He olivat varmaankin teille hyvin kiitollisia huojennetuista työpäivistä?"
"Huojennuksia eivät ole vielä saaneet", vastasi Herbert, puhaltaen tuuleen sikarin tuhkaa, joka oli hänen polvelleen pudonnut.