"Uusia ahteita maahan! Älkää varastako moision herran öitä, niinkuin varastatte hänen päiviään! Kuka teitä elättää, jos ette te moisiota elätä!"
"Mehän elätämme sitä ja itsemme myös", murahti eräs nuori päivätyöläinen, pyyhkien nokista, pölyistä hikeä otsaltaan.
"Niin tosiaankin, sinussa nyt olisi miestä toisia ja itseäsi elättämään!" virkkaa nyt vouti tohisevalla, nenäänsä puhuvalla äänellä. "Sinä, paras vetelyksien päämies! Mitä siinä pintaasi niin kauvan kynsit! Tahdot varmaankin saada sitä liikkeelle, että se itsestään alkaisi puida! — — — Ja sinä, Triinu, jokos taas kykötät maassa kuin muniva kana! Joko sinun kinttujasi taas kivistää. Odotahan, minä sidon sinut varstan päähän ja annan pehmittää laiskan ruumiisi."
Jopa hän lähestyykin pelottavine keppineen. Mutta kyllä nyt tytöt ja pojat jaloilleen lentävät! Kaarle voudin keppiä pakenevat kaikki, jotka suinkin kynnelle kykenevät. Se joka jää paikalle, on väsymyksestä niin jäykkä ja tunnoton, ettei lyömistäkään enää osaa väistää.
Pian ovat uudet ahteet maassa, varstat otetaan käsiin, parit lyövät vuoroon ja öinen työtanssi alkaa kahisevilla olilla paksussa, tomuisessa ilmassa ja soittona on jälleen varstojen ikävä ja kaikille niin tuttu kilk-kölk! kilk-kölk! kilk-kölk!
Riihenlämmittäjät tietävät niin paljon jutella tontuista. Öiset äänet pettävät heidän korviansa, öiset varjot heidän silmiänsä. Mustasiipisen yön varjossa liikkuu salaisia haamuja. Uninen, torkahtanut silmä voi koko riihenalustaa kuvailla suureksi aaveeksi. Tomunharmaana tai sysimustana on koko huone. Talikynttilät tuikkavat surullisesti himmeän lyhdyn sisässä, ne ovat tontun silmät. Valonsäteet, jotka tuskin pääsevät tunkeutumaan tomuisen huoneen etäisimpään soppeen, tummenevat ja käyvät vihdoin kuolonkarvaisiksi. Pitkät kapeat varjot hiipivät yli lattian, kiipeävät ylös seinää myöten ja kohottavat jättiläispäänsä kurkihirteen asti. Ulkona pauhaa syksyinen tuuli kuin tahtoisi se äärettömänä surulauluna tuoda ilmoille koko maailman tuskat ja huokaukset. Riihen veräjät kitisevät, katto ruskaa ja voihkaa, mutta pilvistä valuu vesi virtana. On kuin tahtoisi se vedenpaisumiseen upottaa kaikki, joka mustasta syvyydestä itkuna ja valituksena pyrkii ilmoille — ja joka aaveena tahtoo rikkoa jumalaista rauhaa ja hiljaisuutta.
Tontuilla, aaveilla, kummituksilla, jotka tuolla tomupilven sisässä, neljän karstaisen seinän vaiheella liikkuvat, heillä ei ole silmiä, heillä ei ole suuta, nenää eikä korvia; eikä heillä ole enää ymmärrystä ajatella eikä sydäntä, joka tunteista sykkää. He ovat työkaluja niinkuin nuo kaksi yhteenliitettyä puuta, joita käsissään liikuttavat ja joita nimittävät varstoiksi. Varsta ja Mihkel — Mihkel ja varsta; Liisa ja varsta — varsta ja Liisa — kaikki yhtä maata, sano, mitä sanot! Äänettömät molemmat, kuurot molemmat, tunnottomat molemmat. Yhdellä ei ole enemmän toiveita kuin toisellakaan, yksi ei tunne enemmän nälkää eikä janoa kuin toinenkaan. Sillä — varsta ei voi tuntea eivätkä Mikhel ja Liisakaan sitä voi.
Neljä riihiviikkoa! Neljän riihipäivän välillä yksi yö lepoaikaa. Kaksi päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa raskasta työtä, sitten yksi yö lepoa, ja jälleen kaksi päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa raskasta työtä. Ja eväspussissa akanainen leipä!
Kilk-kölk! Kilk-kölk! Mats-pots! Mats-pots! Jopa rupeavat lyönnit hiljenemään, jopa käy moni puijapari heikkona ja väsyneenä lepäämään. Kun latomet on puitu, nojaa moni selkäänsä vasten riihenseinää ja jää siihen kuin puupatsas seisomaan. Ei kukaan lausu enää toiselleen sanaa, ei kukaan katso enää toistaan silmiin, he eivät näe enää toistensa kasvoja, eivät tunne enää toisiansa, he vain aavistavat, että heidän ympärillään liikkuu ihmisiä ja että itsekin liikkuvat. Kaikki on kuin paksun, läpitunkemattoman udun sisässä, äänet kaikuvat heidän korviinsa kuin kaukaa, kaukaa metsän tai meren takaa. Monen silmä on ummistunut, he liikkuvat vain vaistomaisesti, toiset tuijottavat jäykin katsein eteensä maahan.
Kaksi nuorta ja hentoa olentoa, poika ja tyttö, toinen toisesta, toinen toisesta latomesta ovat ahteita maahan otettaessa istuneet salaa pimeään nurkkaan. Vouti, joka itsekin on unen kanssa taistellut, avaa silmänsä, tarkastaa työntekijäin rivejä, huomaa toisen laiskottelijan, lähenee häntä ja antaa kepillään aika iskun hänen kyyristyneeseen selkäänsä. Makaaja herää, mutta ei tunne kipua eikä ymmärrä mitä on tapahtunut, ei koittele selkäänsäkään, vaan alkaa uudestaan vaipua uneen. Mutta toinen ja kolmas lyönti ajaa hänet ylös. Tyttö on terävämpi ja tunteellisempi — hänen suustaan kuuluu ensimmäisellä lyönnillä heikko: "ai!" ja peläten toista iskua hän pakenee työn ääreen.