"Te ylenannetut! Te kovakorvaiset! Vai tässä teidän on makuupaikkanne!" hönisee vouti nenäänsä, kunnes hänen silmänsä jälleen painuvat kiinni.
"Liikuttakaa käsiä, liikuttakaa jalkoja!" muistuttaa puolestaan riihiukkokin, kun hän katsellessaan ulos huomaa aamun koittavan. Soimausten ja kepin avulla koitetaan noille elottomille työjuhdille antaa eloa ja uusia voimia. Jälleen nousevat ja laskeutuvat käsivarret, varstat kilkkavat, olet kahisevat ja vilja irtaantuu savilattialle, kaunis, kultainen vilja, josta moisiossa tehdään niin hienoja, valkeita lestyjauhoja, niin puhdasta makuisaa leipää, jossa ei ole akanoita eikä kuoria.
Kun päivä nousee taivaanrannalla — on sade tauonnut — riihi puitu — neljäs sillä viikolla ja samoin jo monta viikkoa perättäin pitkin syksyä.
Kuinka? Mahtavatpa olla iloisia, kun työ on tehty! — Ei, ei ainoata sädettäkään elostavasta onnellisesta tunteesta, josta ihminen nauttii lopetettuaan ankaran työn.
Oi ei! He makaavat seisaallaan eivätkä siitä syystä tunne mitään. Ja toiseksi, ei ole työ vielä pitkään aikaan loppunut. Heidän työnsä vasta alkaa! Tuo loistava tulipyörä taivaalla, jonka kultaiset säteet pian heräävät ja suutelevat virkeää luontoa, se on noille öisille työtontuille pelottavana merkkinä uuden raskaan työn alkamisesta. Vielä kaksitoista tuntia työtä, soimauksia, keppiä, akanaista leipää, unen kanssa taistelemista — sitten vasta tulee lepoaika, kallis, suloinen lauvantaiehtoo. — —
Vouti antaa työläisille käskyjä ja laittaa heidät moisioon. Kupias ei ole vielä näkyvissä. Tätä silmänräpäystä käyttää moni hyväkseen, ottaa kuivan leipäpalan pussistaan ja alkaa torkkuen täyttää vatsaansa; toiset eivät tiedä enää, mitä nälkä ja jano merkitsevät, he tarvitsevat unta, väkistenkin kaataa uni heidät pitkäkseen maahan. Koko maailma viiden minutin unesta! He heittäytyvät jaloiltaan maahan, niinkuin olisi heihin pyssyn luoti lentänyt. Pian lepää neljä viisi kuorsaajaa riihen ulkoseinuksella — ei kääntyneenä moision puoleen, vaan sinne päin, mihin työnjohtajan tai voudin silmä ei ulotu. —
Tuo varastettu uni ei kestänytkään kauvemmin kuin viisi minuttia.
Äkkiä, niinkuin nousseena maan sisästä, seisoi kupias riihen nurkalla.
Tuskin oli hänen katseensa keksinyt räystään alla lepäävät ihmiset, kun
jo nousi uusi tuominen keppi ja lankesi lähimpänä nukkuvan vartalolle.
Tuo oli nuori tyttö, joka syödessään oli torkahtanut. Hän piti leipäpalasta kädessään, hänen huulensa olivat leivän murenissa ja suu nähtävästi vielä täynnä. Uni oli voittanut nälän, ennenkun syöjä ehti niellä purtavaansa.
Kun ei hän ensimmäisellä lyönnillä kerinnyt ylös, antoi kupias hänelle vielä toisen. Se sattui suoraan päähän, ja niin kovasti, että hiusten sisästä alkoi tihkua verta.
"Luontokappale!"